Arvostelu: Mestari on lähes täydellinen

Alkuperäisnimi: The Master
Ensi-ilta: 8.2.2013
Ohjaaja: Paul Thomas Anderson
Käsikirjoittaja: Paul Thomas Anderson 
Pääosissa: Joaquin Phoenix, Philip Seymour Hoffman, Amy Adams 
Elokuvan pituus: 137 minuuttia
Ikäraja: K12
Arvostelija: Olli Sulopuisto

Kaksi miestä tuijottaa toisiaan. Ensimmäinen kysyy, toinen vastaa. Uusi kysymys, uusi vastaus, ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Vastaaja ei räpäytä silmiään ja vaikka hän on tavannut kuulustelijansa aivan äskettäin, tunnustaa hän epäröimättä syvimmät syntinsä. Mestarin ote ei lipsu.

Noin 40 minuutin paikkeilla nähtävän kohtauksen jälkeen olin varma siitä, että Paul Thomas Andersonin kirjoittama ja ohjaama Mestari on erinomainen elokuva. Tuntia myöhemmin en ollut asiasta enää ehdottoman varma, mutta tiesin, että sen parhaat palat ovat niin mahtavia ja niin kauniita, että keskivaiheen hapuilu ei haitannut. Mestari oli tarrannut tukevasti kiinni muistoistani ja upottanut itsensä mieleeni.

Andersonin kuudes kokoillan elokuva on selvästi sukua edeltäjilleen, joskin siinä voi havaita myös pieniä muutoksia ja kokeiluita. Edelleen keskiössä ovat isä ja poika – tällä kertaa vertauskuvalliset – mutta ylitsepursuavan tyylittelyn sijaan nyt kameraa on käsitelty suorastaan hillitysti. Se ei tarkoita, että elokuva olisi lakoninen tai lattea, kaikkea muuta.

Ennen kuin elokuvaa oli esitetty julkisesti, sitä arveltiin tarinaksi skientologian perustajasta L. Ron Hubbardista, mutta ei se ole. Mestarin nimihenkilö Lancaster Dodd (Philip Seymour Hoffman) johtaa II maailmansodan jälkeen syntynyttä kulttia, jolla on paljon yhteistä skientologian kanssa. Silti kyseessä ei ole fiktion kaapuun verhottu paljastuskertomus.

Todellinen päähenkilö on nimittäin Freddie (Joaquin Phoenix), entinen laivaston merimies ja nykyinen ajelehtija. Jo ensimmäiset kuvat kertovat, millainen tyyppi hän on – köyrii hiekasta tehtyä naista, masturboi mereen ja juo torpedobensaa. Toisin sanoen ehta sekopää parhaaseen PTA-elokuvien tapaan.

Ei hän pahantahtoinen ole. Phoenix näyttelee Freddietä hurjasti, ymmärtäväisesti ja keho koko ajan käkkärämännyksi kietoutuneena. Nojatuolipsykologian termein voisi varmaan sanoa, että hän ei osaa hallita mielihalujaan, liittyivät ne sitten seksiin tai väkivaltaan. Freddien voi halutessaan nähdä vertauskuvana Yhdysvalloista sodanjälkeisen nousukauden sekaannuksesta, jossa materiaa on yllin kyllin mutta henki harhailee eksyneenä modernin maailman pihoilla ja kujilla.

Tosin minusta on kiinnostavampaa katsoa, miten kokonaisvaltaisesti näyttelijä voi upota rooliinsa ja silti pitää ohjat käsissään. Erityisen kiehtovaa siitä tekee Phoenixin vastaparina toimiva Hoffman, joka on valinnut täysin erilaisen tyylin. Lancaster Doddin kieli on krumeluurista, eleet suureellisia ja tunteet syviä. Jos Freddie paskat nakkaa muusta maailmasta, Dodd on puolestaan koko ajan tietoinen siitä, miten häntä katsotaan.

Dodd on viiksiään myöten teatraalinen ilmestys, karismaattinen puhuja, joka uskoo taatusti omat tarinansa ikuisista sieluista ja kosmisista taisteluista. Ai että miten hienoja kohtauksia syntyy, kun Dodd ja Freddie kohtaavat. He mittailevat toisiaan, alistuvat ja hallitsevat, pakenevat ja palaavat taas yhteen. Mestari näkee Freddiessä jotain kiinnostavaa, kenties version itsestään tai potentiaalia, josta voi muovata uskollisen seuraajan. Freddie taas tuntuu sekä kaipaavan että kammoavan auktoriteettia ja sijaisisän johdatusta. 

Silti kyseessä ei ole pelkkä miehinen show. Doddin nykyinen vaimo Peggy (Amy Adams) vaikuttaa aluksi passiiviselta hahmolta, mutta kasvaakin yllättäen erittäin tärkeäksi ja ottaa mestarin elämän käsiinsä. Se ei ole ”kaiken takana on nainen” -temppu, vaan hienovaraisempi ja monitulkintaisempi tapaus. Elokuva ei itse asiassa edes tee täysin selväksi, kumpi heistä loppujen lopuksi on niskan päällä.

Mestari on poikkeuksellisen kaunis elokuva. Se on kuvattu 65-milliselle filmille, mikä on erikoista kahdesta syystä: Hollywoodissa harva elokuva kuvataan filmille ja jos niin tehdään, filmi on 35-millistä. Isolle negatiiville on yleensä tallennettu spektaakkeleja ja avaria maisemia, mutta tällä kertaa elokuvaaja Mihai Malaimare Jr on käyttänyt sitä muotokuvauksen välineenä. 

Kuvakerrontaan liittyy toinenkin uudistus. Paul Thomas Anderson on aina briljeerannut pitkillä kamera-ajoilla, mutta nyt niitä on vain muutama. Kriitikko Kevin B. Lee on argumentoinut vakuuttavasti, että se ei ole sattumaa, vaan kyse on loogisesta kehityksestä. 

Musiikista vastaa taas Jonny Greenwood, jonka perkussiot ja jouset kuulostavat enemmän viritysääniltä kuin perinteiseltä, valkonkankaan tapahtumia paksulla tussilla alleviivaavalta soundtrackilta. Se on erinomainen asia. Elokuvan musiikki elää omaa elämäänsä ja yhden kriitikon sanoin tuntuu siltä, kuin joku olisi vain unohtanut radion auki. Miten virkistävää se onkaan.

Kaikkien näiden kehujen jälkeen saattaa tuntua kummalliselta, että en halua julistaa Mestaria, noh, mestariteokseksi. Eniten minua vaivaa  hajanainen rakenne, joka on suurimman osan ajasta vahvuus, koska se antaa katsojan täydentää aukot tarinassa itse, mutta välillä se tuntuu vain päättämättömyydeltä.

Olen nähnyt elokuvan kahdesti ja molemmilla kerroilla puolenvälin jälkeen vauhti alkaa hiipua, kunnes kertomus jää kiertämään kehää – Freddien tapauksessa kirjaimellisesti yhteen huoneeseen. Toki tarkoituksena voi olla kertoa, että hän on ajautunut umpikujaan, mutta voisiko asian ehkä esittää niin, että katsojan turhautuminen kumpuaisi empatiasta hahmoa kohtaan eikä väsymyksestä elokuvaan? 

Pitää kuitenkin mainita, että lopuksi elokuva kiskaisee itsensä uudestaan liikkeelle, jälleen Freddien avulla. Hän nousee moottoripyörän selkään, kuuntelee Mestarin ohjeita ja polkaisee koneen käyntiin.