Arvostelu: Netflixin Death Note -mangan elokuvaversio ei ole odotetun kaltainen katastrofi
Elokuva nappaa alkuperäisteoksesta vain perusideansa.
Netflixin Death Note -elokuva on saanut jo niin paljon kuraa niskaansa pelkkien trailereiden ja promojen pohjalta, etteivät intohimoisimmat Tsugumi Ohban ja Takeshi Obatan alkuperäisen mangan tai animen tosifanit enää välttämättä halua antaa elokuvalle edes mahdollisuutta tai yrittää löytää siitä mitään positiivista. Jenkkiversio nappaa alkuperäisteoksesta periaatteessa vain perusideansa ja se on tällä kertaa hyvä asia. Tuhansia sivuja pitkää sarjakuvaa olisikin aivan turha yrittää tunkea reilun puolentoista tunnin mittaiseen elokuvaan, joka tällaisenaan toimii itsenäisenä teoksena jopa yllättävän hyvin.
Mangan ja animen lisäksi Death Notesta on tehty Japanissa jo neljä näyteltyä elokuvaa, videopelejä, musikaali ja myyty ties mitä krääsää. Vaikka kyseessä onkin huippusuosittu franchise, niin asialle omistautuneita harrastajia lukuunottamatta Death Note ei ole ainakaan Yhdysvalloissa valtavirran juttu. Ihan peruskauraa ei ole myöskään teini-ikäisistä kertova tarina, jonka keskiössä on shinigami, japanilainen kuoleman jumala. Elokuvakäsikirjoituksen rustanneet Jeremy Slater, Charley Parlapanides ja Vlas Parlapanides saavat yhdistettyä yliluonnolliset elementit ja amerikkalaiset high school -kliseet ihan näppärästi, vaikka monin paikoin tarina etenee erittäin töksähdellen.
Death Note kertoo fiksusta, tylsistyneestä ja koulukiusatusta Light Turnerista (Nat Wolff), jonka käsiin tipahtaa taivaalta ikivanha nahkakantinen muistikirja, jonka kannessa lukee Death Note. Sivuille on kirjoitettu loputon määrä ohjeita ja sääntöjä, joista tärkein on ensimmäisen sivun teksti. Se selittää, että kirjoittamalla kenen tahansa nimen kirjaan kyseinen henkilö kuolee. Ehtona on vain se, että kirjoittajan täytyy tietää nimen lisäksi miltä hengiltä haluamansa ihminen näyttää. Kuolintavankin voi valita.
Kirjan voiman takana on Ryuk-shinigami (Willem Dafoe), jonka vain Light voi nähdä. Monsteri yllyttää nuorukaista testaamaan tarjoamaansa mahdollisuutta. Ensimmäiseksi hengestään pääsee Lightin äidin kuoleman aiheuttanut mies ja pian rikollisia, terroristeja ja muita pahantekijöitä alkaa kuolla oikein urakalla mystisesti ja usein ääriväkivaltaisella tavalla.
Light haluaa tehdä vain hyvää, mutta paljastaa salaisuutensa The Leftovers -sarjasta tutun Margaret Qualleyn esittämälle Mialle, joka kyllä rakastuu häneen, mutta lumoutuu sitäkin enemmän Death Noten tarjoamista mahdollisuuksista. Nuori nainen houkuttelee Lightin nirhaamaan myös ihmisiä, jotka eivät teinipojan mielestä ansaitsisi kuolla.
Pahiksien murhaajasta kiinnostuu niin Lightin poliisi-isä (Shea Whigwam) kuin teini-ikäinen superetsivä L (Lakeith Stanfield), jonka japanin viranomaiset palkkaavat löytämään tappajan.
Juoni on melkoinen sekasotku, johon on kuitenkin ängetty liikaa kaikkea. Ryukin muistikirja on täynnä sääntöjä, joissa ei ole minkään sortin logiikkaa, mutta sama pätee leffan hahmojen toimintaan ja heidän motivaatioihinsa. Elokuvan kehnoin elementti on pääosaesittäjä Wolff, joka ei onnistu tuomaan esille Lightin päänsisäistä kamppailua. Kantava ideahan on se, kenen tappaminen on moraalisesti oikein, jos kenenkään.
Stanfieldillä on L:n roolissa maneerit kohdillaan, mutta jostain syystä hänen poukkoilunsa ja vääntelehtimisensä alkaa ärsyttää hyvin pian, vaikka L onkin hahmoista lähimpänä esikuvaansa, jos ihonväriä ei lasketa. Nuori nero on vähän kuin moderni Sherlock Holmes, joten ehkä ideana onkin olla rasittava.
Ei niin yllättäen parhaan roolin vetää Willem Dafoe Ryukina. Hän on lainannut monsterille äänensä ja kuolon henki on toteutettu liikkeenkaappaustekniikalla. Dafoella on tainnut olla hauskaa saadessaan päästellä täysillä, nauraessaan kahjoa naurua ja yllyttäessä nuoria yhä uusiin murhiin. Huonomman näyttelijän käsissä Ryuk ei taatusti toimisi lainkaan.
Käkättävä pirulainen ei ole pelottava, vaan lähinnä sairaan ja ilkikurisen hauska. You’re Next – ja Blair Witch -elokuvista tuttu ohjaaja Adam Wingard on tehnyt oikean päätöksen laittaessaan kummajaisen hiippailemaan varjoihin melkein joka kohtauksessa. Paremmin valaistuna Ryuk olisi vain naurettavan näköinen.
Koko leffan maailma on turhankin synkän näköinen, eikä tapahtumapaikkaa tahdo tunnistaa Seattleksi millään. Wingard viljelee runsaasti ääriväkivaltaa, joka liuskahtaa välillä liiankin paljon splatter-komedian puolelle. Äklöttävät kuolonkohtaukset painottavat hyvin sitä millainen Ryuk on luonteeltaan, mutta muutaman niistä olisi voinut unohtaa. Death Noten ei kai ole tarkoitus olla kauhukomedia, vaan tutkia äärimmäiseen valtaan ja valintoihin liittyviä moraalisia kysymyksiä, vastuuta ja tappamisen oikeutusta.
Death Note ei ole missään tapauksessa mestariteos, mutta ei myöskään sellainen katastrofi, jota odotettiin. Se olisi saattanut toimia paremmin tv-sarjana, mutta luultavasti elokuvia on luvassa lisää. Itse olen lukenut mangaa vain parin kirjan verran ja onnistuin suurilta osin unohtamaan ne ja katsomaan elokuvaa itsenäisenä teoksena. Koko amerikkalaisversio ottaa taatusti faneja päähän, mutta Death Notelle kannattaa silti antaa mahdollisuus.
