Uusimmat

Arvostelu: Ole luonani aina synkistelee kovin yksieleisesti

04.05.2011 08:44 Olli Sulopuisto

Alkuperäisnimi: Never Let Me Go
Ensi-ilta: 6.5.2011
Ohjaaja: Mark Romanek
Käsikirjoittaja: Alex Garland
Pääosissa: Carey Mulligan, Andrew Garfield, Keira Knightley
Elokuvan pituus: 106 minuuttia
Ikäraja: K11
Elokuvan kotisivu: www.foxsearchlight.com/neverletmego

2/5

Ole luonani aina on allegoria, kertomus ihmisyydestä ja sen etsimisestä. Se on myös kovin, kovin, kovin vakava elokuva, jossa näyttelijöiden naamat ovat jatkuvasti kurtulla ja ahdistus tuntuu imeytyneen jokaiseen kuvaruutuun kuin punaviinitahra opiskelijan pöytäliinaan. Mutta se ei ole pelkästään hyvä asia, sillä aivan kuten nämä vertauskuvalliset viinitahrat, myös yksitoikkoisen harmaana roikkuva surun sumuverho käy pitkän päälle aika rasittavaksi.

Musiikkivideoilla ansioitunut Mark Romanek on ohjannut vasta toisen täyspitkän elokuvansa. Sanon ”vasta”, koska esikoisesta eli One Hour Photosta on kulunut jo 9 vuotta. Uuden elokuvan perustuksina toimii Kazuo Ishiguron samanniminen romaani, josta Alex Garland (28 päivää myöhemmin ja Sunshine) on käsikirjoittanut pienieleisen mutta hitusen kliseisen dystopiakertomuksen.

Tarinaa potkii eteenpäin Kathyn (Isobel Meikle-Small), Tommyn (Charlie Rowe) ja Ruthin (Ella Purnell) kolmiodraama. Sisäoppilaitoksessa kasvaneet kaverukset eivät ennalta ymmärrä, miten itsekkyys, ystävyys ja ihastus kietoutuvat toisiinsa. Sitä paitsi koko koulu on kummallinen. Opettajat puhuvat suljettujen ovien takana, ostospäivinä lapset tuhlaavat leikkirahansa rihkamaan ja kuulopuheiden mukaan muurin tuolle puolen ei voi mennä tai käy kalpaten.

Kun loikkaamme nuoriksi aikuisiksi kasvaneiden Kathyn (Carey Mulligan), Tommyn (Andrew Garfield) ja Ruthin (Keira Knightley) mukaan uuteen asuinpaikkaan alkaa olla selvää, että omituisuus ei olekaan kiinni ympäristöstä vaan ihmisistä itsestään.

Ole luonani aina käy esimerkiksi elokuvasta, joka yrittää niin kovasti olla herkkä ja tunteikas, että siitä tulee hauras ja neuroottinen. Keskeisestä kolmikosta Carey Mulligan selviytyy mielestäni sävykkäimmin sinänsä aika yksioikoisesta roolista, joka vaatii paljon hiljaisuutta, alistumista ja pienieleistä reagointia. Garfield on kaikessa poikamaisessa ahdistuksessaan jotenkin 1950-lukuinen, ja hänen suorituksensa maistuu paljon enemmän näyttelemiseltä kuin olemiselta. Knightleyn rooliin on kirjoitettu enemmän vaihtelua kuin Mulliganille.

Tragediahan tämä pohjimmiltaan on, joskin sellainen, jossa rangaistus ei tule jumalia ja kohtaloa vastaan räpiköimisestä vaan sen hyväksymisestä. Elokuvan jokainen elementti viestii kurjuutta, surkeutta ja ahdinkoa – tyylitellyt kuvat, haikea musiikki, punaiset silmät itkun partaalla. Ehkä, ja tämä on vaatimaton ehdotukseni, tarina olisi ollut vielä kauheampi, vielä puhdistavampi, jos se ei koko ajan soisi yhdellätoista.

PlusMiinusNolla

+ Carey Mulligan on ihana ja lahjakas
– Leffa on tasapaksu ahdistuspöhkäle

Arvostelija: Olli Sulopuisto