Arvostelu: Only God Forgives on kovin vakava kostokuvitelma

Alkuperäisnimi: Only God Forgives
Ensi-ilta: 7.6.2013
Ohjaaja: Nicolas Winding Refn 
Käsikirjoittaja: Nicolas Winding Refn 
Pääosissa: Ryan Gosling, Kristin Scott Thomas, Vithaya Pansringarm, Tom Burke, Yayaying
Elokuvan pituus: 90 minuuttia
Ikäraja: K18
Arvostelija: Olli Sulopuisto

Nicolas Winding Refnin infernossa punainen valo maalaa kaikkien kasvot verisiksi ja matalaääniset rummut sykkivät kuin aukileikattu laskimo. Mikä tarkoittaa suomeksi sitä, että Only God Forgives on helppo tunnistaa tanskalaisohjaajan teokseksi sekä hyvässä että pahassa.

Hän on lyöttäytynyt uudestaan yhteen Ryan Goslingin kanssa, joka esittää jälleen vähäpuheista mutta tarvittaessa väkivaltaista miestä. Kyseessä ei kuitenkaan ole Drive 2: Drive Faster, vaan tämä uutukainen muistuttaa enemmän sisäavaruudessa sekoillutta Valhalla Rising -viikinkiodysseiaa.

Tapahtumapaikka on nimellisesti Bangkok, Thaimaan syntinen sydän, mutta oikeastaan sillä ei ole väliä. Tärkeintä on nimittäin se, millaisen helvetin esikartanon siitä saa muovattua valkokankaalle. Paikkaa ja henkilöitä ei käsitellä realistisesti vaan – ohjaajan omien sanojen mukaan – fetisistisesti. On siis turha valittaa, että elokuva olisi pinnallinen tai epäuskottava, sillä nyt pelataan eri sääntöjen mukaan.

Tässä pätsissä kiehuu Julian (Gosling), muodollisesti thainyrkkeilyklubilla elantonsa tienaava mutta oikeasti veljiensä kanssa huumeita kauppaava kivikasvo. Hänellä on yksi olomuoto, yksi tunne ja yksi ilme, joka lienee jonkinlainen sekoitus ylenkatsetta ja peräänantamattomuutta. Julian on mies, jonka ei tarvitse koskaan juosta, koska vain alakynnessä olevat paljastavat heikkoutensa kiirehtimällä. 

Näyttämölle astuu kaksi peluria lisää. Poliisi – kai, ehkä? – Chang (Vithaya Pansringarm) puhuu ja elehtii vielä vähemmän kuin Julian. Hänen ilmeikkäin liikkeensä on miekan poistaminen huotrasta. Se ei lupaa koskaan hyvää.

Kolmas hahmo on Julianin äiti Crystal (Kristin Scott Thomas), joka on pandameikkinen kauhublondi, käsittämättömiä synnytyskanavasolvauksia suoltava Beelsebuubitar ja leopardikuosiin kääritty käänteinen oidipuskompleksi.

Kukaan heistä ei osaa tai tahdo perääntyä. On siis vain ajan kysymys, milloin kaikki murenee. 

Kaiken kuvailemani perusteella kuulostaisi siltä, että koossa on erittäin tyylikkään ja vaikuttavan kostotarinan ainekset. Only God Forgives on sitäkin, mutta sen mieleenpainuvin piirre on tylsyys.

Miksi? Koska vaikka Refnin paletissa on jylhät värit ja ote pensselistä on varma, hän piirtää sillä vain yhdenlaista viivaa. Se ilmenee elokuvan jokaisella tasolla. Kuvissa on usein vain yksi asia kerrallaan – käsi puristuu nyrkkiin – ja sitä seuraa rauhallisella tahdilla toinen kuva, jossa näytetään täsmälleen yksi asia. Kuvissa on yksi pakopiste ja yksi vallitseva väri. 

Kertomuksen sävy on koko ajan yhdenmukainen. Kaikki on kauheaa eikä millään tunnu olevan mitään väliä, ei ylös- eikä alaspäin tunneakselilla. Näyttelijöitä on ilmeisesti ohjattu olemaan mahdollisimman paikoillaan ja muuttumattomina. Voihan se olla minimalismia, mutta se on minimalismia, josta puuttuvat nyanssit ja siksi myös viehätys.

Kun Gosling kerrankin räjähtää ja huutaa tai siis rääkyy (vinkuu? inisee?) toiselle henkilölle päin naamaa, se ei näyttäydy kiinnostavana kontrastina vaan muistutuksena siitä, miten yksitoikkoinen hän on siihen asti ollut. Gosling on karismaattinen esiintyjä, jonka näytteleminen on hienovaraista, pienieleistä ja läsnäolevaa. Mutta ehkä hänen repertuaarinsa on vähitellen tyhjentymässä tai sitten Refn ei ole halunnut hänen kokeilevan rajojaan. 

Kaikki on kovin, kovin, kovin vakavaa. Yksittäiset hetket tuntuvat vaikuttavilta, mutta niiden summa jää tekijöitään pienemmäksi. Minua ei vaivaa se, että elokuvan kertomus on loppujen lopuksi varsin yksinkertainen, vaan että kuvat ja kohtaukset seuraavat toisiaan tasapaksuna pötkönä. Missään tapauksessa en väitä, että tyyli ja sisältö olisivat vastakkaisissa vaakakupeissa ja että runsaan tyylittelyn vastapainoksi tarvittaisiin vakava tarina tai syväpsykologista hahmokuvausta. 

On totta, että elokuvalla ja elokuvantekijällä pitää olla oma tunnistettava tyyli. Sen ei kai silti pitäisi tarkoittaa, ettei elokuvan sisällä voisi olla vaihtelua – vauhdissa, rytmissä, sävyssä, näyttelijöissä, äänessä, kuvissa, jossain. Tästä elokuvasta on helppo erottaa ohjaajan tyyli. Refn on kyllä persoonallinen, mutta yksioikoinen tai tylsä.

Palataan lopuksi vielä perusasioihin, eli seksiin ja väkivaltaan. Only God Forgivesin seksuaalisuus on omituista. Kuviteltua käsikopeloa yökerhossa ja sukurutsainen väreily, joka näkyy selvästi perheenjäsenten välisissä otteissa: miten halaa perseestä, miten tuijottaa, miten tunkee sormensa… no, jätän sanomatta. 

Toisekseen Only God Forgives on ihan helvetin väkivaltainen. Raajoja katkotaan, rintakehiä leikellään ja pitkässä kohtauksessa uhria kidutetaan piikeillä. Ihmisen sisuskaluja kopeloidaan tavalla, joka tuntuu itsetarkoitukselliselta provokaatiolta, tavalta sanoa ”katsokaa, miten raju olen”.

Eipä siinä mitään, sillä vapaassa maailmassa fiktioelokuvissa saa käsitellä väkivaltaa ihan niin kuin lystää enkä usko, että väkivallan vähentäminen parantaisi Only God Forgivesia. Mutta K16-ikäraja tuntuu kummalliselta.

Päivitys 10.6.2013: Elokuvan ikäraja on nyt K18.