Uusimmat

Arvostelu: Pain & Gain on Michael Bayn surkuhupaisa yritys tehdä oikea elokuva

05.08.2013 13:59 Aki Lehti

Pain & GainEnsi-ilta: 9.8.2013
Alkuperäisnimi: Pain & Gain
Ohjaaja: Michael Bay
Käsikirjoittaja: Christopher Markus & Stephen McFeely
Pääosissa: Mark Wahlberg, Dwayne ”The Rock” Johnson, Anthony Mackie & Ed Harris
Pituus: 129 minuuttia
Ikäraja: K16
Idea: Kolme hormonihirviötä riuhtoo rautaa ja tappaa ihmisiä
Arvostelija: Aki Lehti

Tähdet

Michael Bay yrittää vaihteeksi tehdä ihan oikean elokuvan Tranformers-rymistelyiden jälkeen. Pain & Gain on kuitenkin vaivaannuttava pastissi jonka katsomisesta tulee likainen olo.

Lisää räjähdyksiä, puolialastomia naisia, nopeita autoja, aseita ja vielä vähän räjähdyksiä! Ei vaan hetkinen, Michael Bayn ohjaama Pain & Gain yrittää olla ihan oikea elokuva, eikä pelkkä erikoistehostepelleily. Aseita, alastomia naisia ja nopeita autoja löytyy tästäkin pätkästä, mutta Bay-leffaksi todella vähän. Niin kummalta kuin se voikin kuulostaa, niin Pain & Gainissa on ihan oikea juoni ja henkilöhahmoihin on panostettu. Ei se silti ole kummoinen elokuva, sillä Bay tyytyy pöllimään melkeinpä kaiken itseään paremmilta ohjaajilta. Jos hänen tarkoituksenaan on tämän avulla tulla vakavasti otettavaksi ohjaajaksi, niin ei onnistunut.

Ehkä Michael Bayn on parempi vain jatkaa täysin päättömien megapläjäysten parissa. Ne kuitenkin tuottavat järjettömät määrät rahaa ja pitävät studiopamput tyytyväisinä.

Pain & Gain

Pain & Gain on perustuu tositarinaan. Kolme personal traineria 1990-luvun puolivälin Miamissa ovat kyllästyneitä olemaan jatkuvasti persaukisia. He tavoittelevat amerikkalaista unelmaa ja päätyvät rahanhimossaan kidnappaajiksi, kiduttajiksi, kiristäjiksi ja lopulta murhaajiksi.

Mark Wahlberg, Dwayne ”The Rock” Johnson ja Anthony Mackie panevat parastaan sillä materiaalilla mitä heille on annettu. Yllättäen The Rock varastaa koko show´n. Hänen esittämänsä, juuri linnasta vapautunut, kokkelia nenään imuroiva ja täysin vainoharhainen uudestisyntynyt kristitty hormonihirviöhahmonsa Paul Doyle on elokuvan ainoita hauskoja asioita. Pain & Gainin on tarkoitus olla musta rikoskomedia, mutta valitettavasti se ei naurata. Siihen on useampi syy, joista suurimmat ongelmat ovat Bayn täysi kädettömyys ohjata dialogipohjaista leffaa ja oikeasta elämästä napatun lähdemateriaalin synkkyys.

Pain & Gain varastaa suoraan Coenin veljesten leffoista ja Guy Ritchien Puuta, heinää ja muutama vesiperä ja Snatch -elokuvista. Heti alkuminuuttien aikana saadaan yliannostus mukaovelia kuvakulmakikkailuja, hidastuksia ja kertojaääntä. Vähän väliä valkokankaalle lävähtää pysäytyskuva, joka vaihtuu maalaukseksi ja selittää tekstin avulla tapahtumia. Nämä samat kerronnan keinot toistuvat ja toistuvat läpi koko yli kaksi tuntia pitkän elokuvan. Pastisseista on turha puhua, tehokeinot ovat suoraan varsinkin Ritchieltä pöllittyjä.

Kaikista eniten ärsyttää kertojaääni. Ei riitä, että pääosakolmikon ajatukset kuullaan ääneen, vaan jokaisen sivuosahahmonkin täytyy saada oma vuoronsa kertoa aivoituksensa ja selittää katsojaa aliarvioiden asiat niin, että jokainen tajuaa ne varmasti. Jos Pain & Gain jossain hetkellisessä mielenhäriössä tulee joskus katsottua uudemman kerran kotisohvalla, luulen että äänet on pakko vaimentaa kertojaäänien mölötyksen ajaksi. Se muuttaa Pain & Gainin melkeinpä mykkäelokuvaksi, sillä selitys jatkuu valehtelematta 2/3 ajan leffan kestosta.

Pain & Gain

Tarinan huumorin pitäisi tulla siitä, että rikolliset ovat täysiä tolloja. Sitä he ovatkin, mutta hahmot eivät onnistu naurattamaan kuin hetkittäin. Punttaajista ei välitä laisinkaan ja heidän toivoo heittävän henkensä tai epäonnistuvan rikoksissaan mahdollisimman äkkiä. Sympatiat eivät ole myöskään Tony Shalhoubin esittämän kusipäisen rikoksen uhrin tai Ed Harrisin vasurilla vetämän yksityisetsivän puolella. Tuntuu kuin Bay ei ohjaajana tietäisi mitä satiiri tai musta huumori edes tarkoittavat. Häntä naurattaa laittaa kristittty kehonrakentaja heiluttamaan jättimäisiä mustia dildoja ilmassa tai The Rock grillaamaan irtileikattuja käsiä pallogrillissä.

The Rockin vapaapainissa jankuttama tunnuslause kuului. ”Can You smell what The Rock is cooking?!” Ha-haa, kuolen nauruun!

Kuten South Parkin tekijät Matt Parker ja Trey Stone ovat joskus todenneet, kaikesta saa ja pitää repiä huumoria. Silti tositapahtumiiin perustuvan komedian tekeminen kiduttajista ja murhaajista on vähän mautonta. Elokuvan mukaan rikolliskolmikon aikeena ei ollut tappaa ketään, vaan murhat tapahtuivat puolivahingossa. Todellisuudessa he olivat kylmäverisiä tappajia, ja murhat oli suunniteltu etukäteen. Rikoksista napsahtikin kuolemantuomio.

Pain & Gain

Karmeudestaan huolimatta oikeassa elämässä tapahtunut idioottirikollisten uskomaton kohellustarina on hauskempi stoori kuin Michael Bayn komedia. Se summaa aika hyvin Pain & Gain huonouden. Bay jaksaa muistuttaa vielä loppupuolella sähläämisen lähtiessä täysin lapasesta, että kyseessä on edelleen tositapahtumiin perustava elokuva. Joo, joo, tuli selväksi. Emme ole idiootteja.

Ainoat hauskat asiat ovat The Rockin hienosti esittämä hahmo, överiksi menneelle punttien nostamiselle nauraminen ja toimiva ysärihiteistä kasattu soundtrack.

Pääosakolmikon suurin hinku on elää amerikkalaista unelmaa, saada omilla teoillaan ja elämänvalinnoillaan niin paljon maallista mammonaa kuin mahdollista. Ohjaaja Michael Bay vaikuttaa Pain & Gainin perusteella olevan itse hyvin lähellä elokuvan hahmoja. Hän ei tapa ketään, eikä kiduta muita kuin katsojia. Silti miehen suurin unelma on jo toteutunut. Hän haluaa vain mainetta, rahaa ja pinnallisia asioita joiden pitäisi tehdä onnelliseksi. Hän elää todellisuudessa joka on väännetty rahan avulla satumaailmaksi.

PlusMiinusNolla

+ The Rock
+ Mukavan nostalginen soundtrack
– Bay hallitsee räjähdykset, mutta ei henkilöhahmojen ohjaamista
– Hidastukset, kuvakikkailut yms. pöllitty suoraan paremmilta ohjaajilta
– Huonon huumorin vääntäminen väkivallanteoista ja murhista

Aki Lehti

”Olen Muropakettia vuodesta 2010 asti avustanut freelancetoimittaja, jonka ominta alaa on popkulttuuri – musiikki, elokuvat ja kirjallisuus. Muroon rustaan lähinnä elokuva- ja tv-arvosteluja sekä niihin liittyviä uutisia ja haastatteluja. Kirjoitan säännöllisesti myös Keskisuomalaiseen, Savon Sanomiin, Karjalaiseen ja Etelä-Suomen Sanomiin. Tekstejäni on julkaistu myös esimerkiksi Helsingin Sanomissa, HS Metrossa ja useissa asiakaslehdissä. Levyarvosteluja olen kirjoittanut reilun 20 vuoden aikana lähes 1500 kappaletta ja henkilöhaastatteluja myös melkein nelinumeroisen määrän. Lempparielokuvani ovat usein niitä, jotka eivät Suomessa pääse laajempaan levitykseen, eli leffafestarikama laidasta laitaan. Lähellä sydäntä ovat esimerkiksi amerikkalainen indie-elokuva ja korealaistuotannot. Vapaa-aikani kuluu elokuvien lisäksi musiikin, kirjojen ja sarjakuvien parissa kyynelehtiessä.”

Muropaketin uusimmat