Arvostelu: Puhdistus on menestysromaanin turvallinen elokuvasovitus

04.09.2012 07:59 | Muropaketin toimitus

PuhdistusEnsi-ilta: 7.9.2012
Ohjaaja: Antti J. Jokinen
Käsikirjoittaja:  Marko Leino, Antti J. Jokinen 
Pääosissa: Laura Birn, Liisi Tandefelt, Amanda Pilke, Peter Franzén, Krista Kosonen, Tommi Korpela, Kristjan Sarv
Elokuvan pituus: 118 minuuttia
Ikäraja: K16
Elokuvan kotisivu: www.solarfilms.com/elokuvat/kaikki/puhdistus/

2,5/5

Puhdistus – siinä se nyt möllöttää. Järjettömiä määriä myynyt romaani on sovitettu elokuvaksi. Paineita on täytynyt olla melkoisesti, niin tekijöillä kuin katsojillakin. Tuleeko tästä uusi Laineen Tuntematon vai uusi Koivusalon Pohjantähti, eli seisooko teos omillaan vai unohtuuko se pian maakellariin kompostoitumaan? Vastaus on: jotain siltä väliltä.

Mainitaanpa heti kärkeen, etten ole lukenut Sofi Oksasen romaania (tai nähnyt näytelmää), ainoastaan selaillut kirjaa pian elokuvan nähtyäni. En siis varsinaisesti vertaile niitä kahta ”tämä oli kirjassa paremmin ja elokuvassa oli hienommin tehty tuo” -hengessä, vaan tyydyn toteamaan muutaman yleisen tason huomion sovitusten välisistä eroista.

Puhdistus on, kuten kaikki muut suomalaiset jo tiesivätkin, kertomus Neuvostoliiton miehittämässä Virossa elävästä sisarparista Aliidesta ja Ingelistä (Laura Birn ja Krista Kosonen). Molemmat ovat iskeneet silmänsä oikeamieliseen ja komeaan Hans Pekkiin (Peter Franzén), mutta vain toinen voi saada hänet omakseen. Se yksin riittäisi tekemään elämästä vaikeaa, mutta neuvostovallan vastustaminen tekee siitä hengenvaarallista.

Puhdistus

Tarinan toinen aikataso kulkee vuodessa 1992, jolloin yksin asuva, leskeksi jäänyt Aliide (Liisi Tandefelt) saa keskellä yötä yllätysvieraan, karkumatkalle lähteneen Zaran (Amanda Pilke). Menneisyys ja nykyhetki heijastelevat toisiaan, kuten niillä on tarinoissa tapana tehdä. Molemmissa toistuvat samantapaiset julmuudet, petokset ja epätoivoiset selviytymistarinat. Kirjan lukeneet tietävät, miten tarina etenee ja muut saavat siitä selvän elokuvateatterissa, joten ei juonesta sen enempää.

Puhdistus on tyyliltään ja toteutukseltaan johdonmukainen elokuva. Sen heikkoudet ja vahvuudet ovat samasta puusta, eikä tasalaatuisuuden keskeltä popsahda juurikaan esiin nerouden hetkiä tai kammottavia latteuksia. Siinä ei ole liikaa kansallisen suurelokuvan makua. Tapahtumat tuntuvat seurailevan henkilöiden toimia eikä toisin päin, kuten on usein historiallisissa elokuvissa vikana (”tämä on tärkeää, koska sisällissota oli tosi paha juttu!”). Kaikkia kirjan tapahtumia ole mahdutettu mukaan, mikä on hyvä asia. 

Talvi-tytärtä ei taideta mainita kertaakaan, Martin (Tommi Korpela) jää varsin pieneen osaan ja Pekkin tuntoja on hankala tulkita ennen tarinan viimeisiä hetkiä, kun taas romaani alkaa hänen päiväkirjamerkinnällä, joka tekee Pekkin ja Aliiden suhteen luonteen selväksi kertaheitolla. Poistot tuntuvat sikäli onnistuneilta, ettei niitä elokuvaa katsoessa huomannut kaivata. 

Puhdistus

Jokaisella on omat mielikuvansa keskeisistä henkilöhahmoista, ja olin jälkikäteen havaitsevinani jonkinlaisen sävyeron kirjan Aliiden ja elokuvan Aliiden välillä, mutta sekään ei vaivannut. Iso osa ansiosta kuuluu Tandefeltille, jonka kirpakka vanhus kiehtoo muttei mielistele. Tandfeltin ja Pilkkeen yhteistyö toimii hyvin, ja heitä katselee mielellään.

Elokuvassa tarinaa käydään läpi melkoisella vauhdilla, eikä sitä varsinkaan alkupuolella liiemmin selitellä. Ripeä tempo on sekä hyvä että huono asia, sillä toisaalta epätietoisuus pitää katsojan kiinnostuksen yllä. Toisaalta taas monen mutkan kautta polveileva kertomus hyötyisi siitä, että se voisi välillä pysähtyä hengähtämään. 

Käsikirjoituksen keskiöön on valitttu 1940-luvun tarina. Nuorta Aliidea näyttelevä Birn käy alusta asti niin kovilla kierroksilla, että ilmaisun skaala tuntuu kapealta. Aliiden kohtalo on niin karu, että ruuvipenkin kierrokset tuntuvat melkein loppuvan kesken. Loppupuolella, kunnantalon jälkeen, Birn löytää Aliidesta kiinnostavia, erilaisia puolia. Harmi, ettei niille ole tilaa jo aiemmin. Kososella on vähemmän ja yksipuolisempaa tehtävää.

Puhdistus

Puhdistus on täynnä tuskallista väkivaltaa, raiskauksia ja hakkaamisia. Satunnaisesti löytämäni kohtauksen perusteella elokuva on kirjaa hillitympi niiden esittämisessä, mihin varmaan vaikuttaa K16-ikäraja. Niljakas ja inhottava ja itkettävä olo niistä tulee joka tapauksessa.

Rauno Ronkaisen kuvat ovat värikylläisiä ja kontrastisia, siis miellyttäviä katsoa. Jossain vaiheessa aloin kylläkin ihmetellä, miksi kummassa jok’ikisessä huoneessa on seinässä rako, josta valo osuu jetsulleen ja ainoastaan ihmisten silmien korkeudelle. Kimmo Taavilan leikkaus on nykyajalle tavanomaista korostettua jatkuvuutta, jossa käytetään aina pari–kolme lähikuvaa yhden laajan sijaan. Se on harmi, koska tarinan loppupuolella on paikkoja, joissa näyttelijänsuoritukset saisivat lisäpotkua tiiviistä kuvakoosta, mutta se pajatso on jo ehditty tyhjentää.

Sellainen on Puhdistus. Minun on turha käydä veikkailemaan, miten se vaikuttaa kirjan lukeneisiin ja siihen tykästyneisiin ihmisiin. Elokuvana se toimii omillaan, joskin on vaikea uskoa, että sitä katsottaisiin vielä vuosien päästä oman aikansa klassikkona. Mutta turha minun on sitäkään veikkailla.

PlusMiinusNolla
+ Tarina etenee rivakasti…
– …joskin sitä olisi saanut välillä hidastaakin, ei juonen seuraamisen vaan tunteiden voimakkuuden takia
+ Nättejä ovat kuvat ja valot ja lavasteet
– Ei se erityisen persoonalliselta tunnu

Arvostelija: Olli Sulopuisto

Muropaketin uusimmat