Arvostelu: Quentin Tarantinon länkkäri Django Unchained on rujoa viihdettä

16.01.2013 13:34 | Tatu Junni

DjangoEnsi-ilta: 18.1.2013
Alkuperäisnimi: Django Unchained
Ohjaaja: Quentin Tarantino
Käsikirjoittaja: Quentin Tarantino
Pääosissa: Christoph Waltz, Jamie Foxx, Leonardo DiCaprio, Samuel L. Jackson & Kerry Washington
Pituus: 165 minuuttia
Ikäraja: K16
Arvostelija: Tatu Junni

Tähdet

Vuosi on 1858 ja paikka Texas, USA. Tohtori King Schultz (Christoph Waltz) vapauttaa Django-orjan (Jamie Foxx) auttamaan arvon hammaslääkäriä palkkionmetsästyspuuhissa. Sitten ratsastetaan, ammutaan ja hoetaan satamäärin nekru-sanaa. Siinä Quentin Tarantinon ohjaama Django Unchained pähkinänkuoressa.

Quentin Tarantinon elokuvia voi lähestyä kahdella tavalla. Ensimmäinen on niin sanottu ”lintubongarimalli”. Siinä katsoja pyrkii tunnistamaan tarinasta, kuvakielestä ja soundtrackista mahdollisimman monta viittausta ohjaajan suosikkielokuviin. Kaavaan kuuluu, ettei valtaosa ihmiskunnasta ole koskaan kuullutkaan näistä, lähinnä 70-luvulla tuotetuista kulttirainoista. Toinen malli on perinteisempi: katsoja lähestyy elokuvaa kertomuksena, johon uppoutua ja josta nauttia.

En ole koskaan ollut järin kiinnostunut siitä mistä Tarantino on elokuviensa ainekset lainannut, kunhan lopputulos on ollut nautinnollinen. Niinpä olen ollut aina jälkimmäisen lähestymismallin kannalla.

Django Unchained

Tällä kertaa elokuvaan uppoutuminen on sangen helppoa, sillä Django Unchained lukeutuu Quentin Tarantinon parhaisiin ohjauksiin Pulp Fictionin ja Inglourious Basterdsin ohella. Se on nauruun asti hauska ja toimiva kokonaisuus, ei mikään Death Proofin tai Kill Billin kaltainen tyylilajitutkielma. Toki Django Unchained tarjoaa herkuteltavaa myös lintubongareille. Ennio Morriconen ja Sergio Leonen spagettivaikutteet tunnistaa kuka tahansa, mutta viittauksia riittää runsaasti myös Nimeni on Djangosta Shaftiin ja Son of a Gunfighterista Mandingoon.

Django Unchained on mukaansatempaava myös siksi, että sen käsikirjoitus on Tarantinon elokuvalle poikkeuksellisen yksioikoinen. Tarina kerrotaan yhdestä näkökulmasta, tapahtumat etenevät lineaarisesti, henkilöhahmot ovat mustavalkoisia ja yleisö alusta asti nimisankarin puolella. Django Unchainedin ääressä voi huoletta oikaista jalkansa ja antautua mestarillisten toimintakohtausten, maisemakuvien ja dialogin vietäväksi. Välillä Django Unchainedin verisimmät ja rotusortoa alleviivaavat kohtaukset voivat saada olon epämukavaksi. Lopussa kaikki koetut vääryydet kuitenkin maksetaan korkojen kera. Katarsis on verinen, mutta nautinnollinen.

Django Unchained on taas yksi hyvä osoitus Quentin Tarantinon tyylitajusta, joka ei petä tällä kertaa kuin yhden kerran. Ohjaajan pitäisi malttaa pysyä pois kameran edestä, vaikka tarjolla olisi kuinka näyttävä kuolinkohtaus.

Django Unchained

Vuonna 2004 ilmestyneen Rayn tuoman Oscarin jälkeen epätasaista uraa tehnyt Jamie Foxx sopii ulkoisesti hyvin Djangon rooliin. Häntä pitää kiitellä myös kyseenalaisen roolin estottomasta tulkinnasta. Foxx ei kuitenkaan millään pärjää valkokankaan muille tähdille. Vaikka turhan tutulla alueella operoikin, jättää hervoton Christoph Waltz kollegansa varjoonsa kohtauksesta toiseen.

Kun Leonardo DiCaprion esittämä Calvin Candie astuu valkokankaalle, ei Foxxilla ole enää mitään tilaisuutta voittaa kisaa katsojien huomiosta. Entinen Titanic-tähti pääsee kerrankin esittämään pahista ja ottaa roolista kaiken irti. Lähes yhtä hillittömän roolisuorituksen tekee elokuvan loppupuolella Samuel L. Jackson höperönä kotiorjana.

Quentin Tarantino kirjoitti Djangon roolin alun perin Will Smithille. Mies kuitenkin jätti roolin vastaanottamatta, tiettävästi sen väkivaltaisuuden vuoksi. Harmi sinänsä. Tarantino olisi voinut repiä Smithin ulos mukavuusalueeltaan ja samalla miehen karismalle olisi ollut käyttöä. Nyt elokuva jää liikaa muiden pääosan esittäjien ja lukuisten sivuosatähtien (Don Johnson, Jonah Hill, Walton Goggins…) harteille.

Django Unchained

Naisnäyttelijöitä ei Django Unchainedissa liiemmin nähdä. Laura Cayouette piipahtaa valkokankaalla, mutta ainoa merkittävä rooli on Jamie Foxxin vaimoa jo Rayssa esittäneellä Kerry Washingtonilla. Nainen tosin pääsee elokuvassa muutamaa rankempaa kohtausta lukuun ottamatta melko helpolla, sillä hänen Brunhilde von Shaftinsa tehtäväksi jää lähinnä seurata vierestä, kun Django tekee likaiset työt. Naiskuvastaan huolimatta Django Unchained ei kuitenkaan jätä sijaa feministiselle höyryilylle. Elokuva kun on näin ainoastaan uskollinen omalle genrelleen.

Naiskatoa paljon suurempi ongelma on elokuvan pituus. Django Unchained viihdyttää onnistuneesti, mutta olisi tarvinnut enemmän sisältöä, jotta lähes kolmen tunnin kesto olisi perusteltavissa. Nyt periaatteessa hyvin simppeliä kostotarinaa uhkaa paikoin paha ilmapöhö.

Joitakin katsojia on häirinnyt Django Unchainedissa neekeri-sanan runsas viljely ja samalla tapa, jolla Tarantino käsittelee orjuutta. Elokuva on toki paikoin rankka ja raaka, mutta sitä nyt oli orjakauppakin. Rasismipuheet ovat turhia, joten Spike Lee mussuttakoon rauhassa. Django Unchainedin pahimpia kusipäitä ovat valkoihoiset ja rankinta pilaa tehdään rasistisista junteista. Tarina toki käsittelee vakavia aiheita, mutta ei elokuvaa silti pidä ottaa vakavasti. Kuten Tarantino usein on todennut, viihteestähän tässä on kyse.

PlusMiinusNolla

+ Mainiot näyttelijät
+ Hauska ja viihdyttävä
+ Vetävä tarina
– Foxx jää muiden varjoon
– Pituudesta olisi voinut hieman nipistää

Osallistu Django Unchained -kisaan ja voita seinällesi tuleva keräilyharvinaisuus