Arvostelu: Roskisprinssi tarjoaa tasapaksua nuorisoelokuvaa

Ensi-ilta: 29.7.2011
Ohjaaja: Raimo O Niemi
Käsikirjoittaja: Juuli Niemi
Pääosissa: Jon-Jon Geitel, Pihla Maalismaa, Heikki Silvennoinen, Kristiina Elstelä
Elokuvan pituus: 100 minuuttia / 1 h 40 min
Ikäraja: K7/5
Elokuvan kotisivu: www.roskisprinssi.fi

Nuortenelokuva on epäilyttävä genre. Niitä katsoessa kokee turhan usein myötähäpeää, kun aikuiset yrittävät vaivihkaa kouluttaa nuorisoa ihmisten tavoille. Jotain sellaista pilkahtelee pintaan myös Roskisprinssin aikana, mutta enimmäkseen kyse on voimaannuttavasta viestistä – älä hermoile, kyllä kaikki vielä järjestyy.

Roskisprinssin nimihenkilö on Jed (Jon-Jon Geitel), joka ylioppilaskirjoitusten jälkeen lähtee etsimään erilaista elämää pikkukaupungista. Siellä laudaturien määrä ei kiinnosta ketään eikä isin suhteilla saa työpaikkaa. Tytötkin katsovat eri tavalla kuin kotona, etenkin Lulu (Pihla Maalismaa), josta ei meinaa ottaa millään selvää.

Jedin peruspositiivinen suhtautumistapa on yksi elokuvan mukavimmista piirteistä. Kerrankin elokuvassa nähdään nuori poika, joka ei tiedä mitä haluaa, muttei silti vajoa epätoivoon. Ehkä heijastelen hahmoon omaa nuoruuttani – joka ei mitenkään muistuta Jedin elämää -, mutta minusta oli kaunista ja lohdullista, että voi olla pihalla ja silti pitää pään pystyssä.

Toinen Roskisprinssin hurmaavista puolista on ohjaaja Raimo O Niemen tapa löytää ja ohjata näyttelijöitä. Sekä Geitel että Maalismaa näyttelevät miellyttävän rennosti, vaikka dialogi välillä luisuukin turhan proosalliseksi omaan makuuni. Mistä päästäänkin elokuvan niihin puoliin, jotka eivät toimi yhtä hyvin.

Tarina ja tapa jolla se kerrotaan ovat hitusen kömpelöt. Jed kirjoittaa Moleskineensä päiväkirjamerkintöjä ja toimii välillä kertojanäänenä, jonka kielenkäyttö on niin naiivia, että se pani minut kiemurtelemaan penkissä. Voi olla, että kyseessä on teinille sopiva tyyli, mutta rajansa silläkin. Sama sävyongelma vaivasi esimerkiksi työnhakumontaasia, joka tuntuu niin moneen kertaan nähdyltä latteudelta, että sen olisi hyvin voinut jättää pois.

Tarinankerronta on tasapaksua, yksi asia kerrallaan etenevää puksutusta. Eikä unohdeta Jesse James -koiraa, joka tönii tarinaa eteenpäin aina kun se ei muuten etene. Canis ex machina olisi tosin vielä paljon ärsyttävämpi, jos sille tarjottaisiin teennäinen selitys, mitä ei onneksi tehdä.

Entisenä joensuulaisena olen tietenkin myös tuohtunut siitä, että vaikka Jed hyppää junasta selvästi Joensuun asemalla, tarina voisi tapahtua oikeastaan missä vain. Se lienee tarkoituskin, mutta se on myös tylsää elokuvantekemistä. Tuotesijoittelu ei hypi nenille, mutta kyllähän se ärsyttää. Mietin, kiinnittäisikö asiaan vähemmän huomiota, jos sponsoreiden nimiä ei präntättäisi niin suurella heti alkuteksteihin. Mene ja tiedä.