Arvostelu: Sofia Coppolan raukeassa Somewheressa kierretään kehää

29.12.2010 12:15 | Tatu Junni

Ensi-ilta: 31.12.2010
Alkuperäisnimi: Somewhere
Ohjaaja: Sofia Coppola
Käsikirjoittaja: Sofia Coppola
Pääosissa: Stephen Dorff, Elle Fanning & Chris Pontius
Pituus: 100 minuuttia
Ikäraja: K7

Dome 4

Somewheren alussa Stephen Dorff ajaa urheiluautolla ympyrää keskellä ei-mitään. Monotoniseen hetkeen kiteytyy Somewheren ydin ja samalla se on elokuvan kohtauksista toiminnallisimpia. Alku onkin varoitus: tämä ei ole elokuva kiireisille. Jos et kestä ensimmäisiä minuutteja, ole hyvä ja poistu salista nyt.

Toimintatähti Johnny Marco (nuoren Jack Nicholsonin mieleen tuova Stephen Dorff) majailee käsi kipsattuna Hollywoodin Sunset Boulevardilla sijaitsevassa Chateau Marmont -hotellissa. Kuvauksien alkamista odotellessa resupekka ryyppää, polttaa ja katselee kyllästyneenä huoneeseen tilaamiaan stripparikaksosia Foo Fightersin My Heron soidessa taustalla.

”Don’t the best of them bleed it out / While the rest of them peter out / Truth or consequence, say it aloud / Use that evidence, race it around  / There goes my hero / Watch him as he goes / There goes my hero / He’s ordinary…

Elämä pyörii näennäisestä glamouristaan huolimatta samaa ympyrää. Hyvän päivän tuttuja piisaa ja Sammy-kaverista (Jackassista ja Wildboyzista tuttu Chris Pontius) on kyllä seuraa, mutta todellista piristystä arkeen tuo vain 11-vuotias tytär Cleo (Elle Fanning), jonka äidistä Marco on eronnut.

Somewhere on loistavista Virgin Suicidesista ja Lost In Translationista tunnetun Sofia Coppolan neljäs pitkä elokuva. Räiskyvän Marie Antoinetten (2006) vastapainoksi se on rauhallinen ja raukea pikku kertomus keski-ikää lähestyvän miehen kriisistä.

Venetsian kansainvälisten elokuvajuhlien pääpalkinnon Kultaisen leijonan voittanut Somewhere on elokuva, josta itse ymmärsin pitäväni vasta tunteja elokuvateatterista poistumisen jälkeen. Alkuun se sai minut levottomaksi, jopa ärsyyntyneeksi. Mitä Sofia Coppola haluaa kaikella tällä joutilaisuudella kertoa? Ehkei mitään? Nauraako ohjaaja nyt jossain Los Angelesin auringon alla minulle pilkallisesti, kun tuhlaan aikaani tähän roskaan, johon hän unohti kirjoittaa sisältöä?

Tällaiset kysymykset eivät tietenkään ole parasta mahdollista elokuvaseuraa. Vasta jossain Somewheren puolivälin paikkeilla aloin vihdoin päästä lähemmäs sen ydintä.

Somewheren tarinassa on kyllä draaman kaari, mutta sen linjan näkee oikeastaan vasta elokuvan lopussa tai – kuten itseni kohdalla – vasta tunteja sen jälkeen. Somewhere hiipii katsojan ihon alle kuin varkain. Hahmot tuntuvat aluksi tylsiltä, mutta elokuvan mittaan heihin kiintyy oudon helposti.

Elokuvan lopussa hymyilin. En tiedä mille. Stephen Dorffin Johnny Marcon kanssa, luulisin.

Hahmon elämäntilanteeseen on mahdotonta samaistua suoraan, sillä harva meistä on Benicio Del Toroa hississä moikkaileva toimintatähti. Sofia Coppolan huolellisen ohjaustyön ansiosta hahmosta voi kuitenkin välittää ja uskoa hänen pyrkimyksiinsä parempaan. Marcon kaltaiselle vetelehtivälle elostelijalle toivoo hyvää, vaikka hän kaukana täydellisestä ihmisestä onkin.

Sekä Stephen Dorff että hänen tytärtään esittävä Elle Fanning ovat rooleissaan uskottavia ja välittömiä. Dorff on nähty mm. elokuvissa Public Enemies, World Trade Center ja Blade, mutta harva hänen nimeään silti tunnistaa. Somewheren jälkeen olisi syytä.

Somewhere ei sovi kaikille. Elokuva vaatii keskittymistä ja kykyä rakentaa yhteyksiä omien korviensa välissä. Ja varmaan aika harva osaa tälläkään kertaa arvostaa Coppolan hienovaraista ja vähäeleistä huumoria, jota myös Lost In Translationissa viljeltiin. Välillä tuntuukin siltä, että Sofia Coppola on jotain parempaa kuin mitä ansaitsemme.

PlusMiinusNolla

+ Näyttelijät
+ Sofia Coppolan hienostunut huumorintaju ja kyky luoda tunnelmaa pienillä elementeillä
– En ihmettele katsojia, joista tämä tuntuu tyhjänpäiväiseltä taideroskalta, vaikka itse elokuvasta pidinkin
0 Ei yhtä hyvä kuin Lost In Translation, mutta peittoaa Marie Antoinetten

Arvostelija: Tatu Junni