Arvostelu Netflixin uusi scifi-elokuva Space Sweepers on kamalaa kohellusta ja kuluneiden kliseiden kierrättämistä
Suuren budjetin Space Sweepers -korealaisleffaan on ängetty vaikutteita aivan liian monesta länsimaisesta tieteiselokuvasta.
Ensi-ilta: 05.02.2021
Alkuperäisnimi: 승리호
Ohjaus: Jo Sung-hee
Käsikirjoitus: Yoon Seung-min, Yoo-kang Seo-ae, Jo Sung-hee
Pääosissa: Kim Tae-ri, Song Joong-ki, Jin Seon-kyu, Yoo Hae-jin, Richard Armitage, Park Ye-Rin
Pituus: 136 minuuttia
Ikäraja: K13
Vuosi sitten myös suuri yleisö kiinnostui korelaiselokuvasta Parasiten Oscar-menestyksen myötä. Muistan selailleeni läpi ties kuinka monta ”katso myös nämä korelaisleffat” -artikkelia, joissa melkein kaikissa lueteltiin samoja elokuvia. Jostain pitää tietysti aloittaa, mutta vaikkei olisi korelaiselokuvan asiantuntija, niin Oldboy, I Saw the Devil, Train to Busan ja muut jutuissa toistuneet leffat kuuluvat elokuvaharrastajan yleissivistykseen. Jo se, että normaalisti vain Hollywoodin valtavirtakamaa katsova päätyy moisten mestariteosten pariin on upeaa. Vähän syvemmälle sukeltamalla tarjolla on aarrearkku, satoja mestariteoksia kaikista mahdollisista eri genreistä omaperäisesti toteutettuna.
Miten tämä saarna liittyy Space Sweepersiin, Etelä-Korean ensimmäiseen jättibudjetin avaruuselokuvaan?
No, ainakin siten, että odotettu toimintaseikkailu on huono esimerkki omaperäistä korelaisleffasta, sillä se tyytyy apinoimaan jenkkileffoja ja toistamaan niiden jo vuosikymmeniä sitten kliseiksi muuttuneita asetelmia ja juonenkäänteitä.
Avaruusooppera sijoittu vuoteen 2092, jolloin maapallo on muuttunut liki asuinkelvottomaksi aavikoksi. Koko maailma on vedetty Blade Runner 2049:n filtterin läpi ja oranssin väriseksi muuttuneelta pilatulta pallolta ovat paenneet kaikki joilla on siihen varaa. Uusi koti on kiertoradalla, jossa sijaitseva UTS-jättifirman rakentama ja hallitsema Eden vaikuttaa päällisin puolin utopialta. Vapahtajamaisen James Sullivanin (Richard Armitage) pyörittämän megakorporaation paratiisi on tietysti jotain aivan muuta.
Köyhillä ei ole asiaa Edeniin, vaan he saavat köhiä ja tukehtua maan pinnalla, yrittäen tulla toimeen keräämällä arvokkaita metalleja ja mineraaleja Maata kiertävän avaruusromun seasta. Space Sweepers kertoo nimensä mukaisesti yhdestä roskasakista, Victory-aluksen miehistöstä, joka yrittää pärjätä raapimalla elantonsa kirjaimellisesti kasaan.
Kööriin kuuluu kapteeni Jang (Kim Tae-ri), pilotti Tae-ho (Song Joong-ki), raivopäinen teknikko Tiger Park (Jin Seon-kyu) ja näsäviisas Bubs-robotti (Yoo Hae-jin), koko leffan paras hahmo. Avaruusroskanlakaisijat löytävät romun keskeltä pikkutytön nimeltään Ko-Nim (Park Ye-rin).
Hän paljastuu kehittyneeksi androidiksi, joka on myös ase ja kävelevä pommi. Pikkubotin perässä on Black Foxes -terroristijärjestön lisäksi myös UTS-firma. Avaruusroskakuskit yrittävät tienata tytöllä kunnon rahat ja myydä hänet miljoonasummalla. Diili menee kuitenkin pieleen, jonka jälkeen seikkaillaan ympäriinsä, tiimin tietysti kiintyessä lapseen.
Tuttuun korealaistyyliin leffa kestää yli kaksi tuntia, mutta on 136 minuutin mitassaan kuitenkin sieltä lyhyemmästä päästä. Puolivälistä olisi voinut heivata huoletta ainakin 45 minuuttia mäkeen, sillä vain elokuvan alku- ja loppupuolisko toimivat edes jotenkin. Leffasta saa ehkä eniten iloa yrittämällä laskea monestako ja mistä aiemmista elokuvista se varastaa lähes suoraan.
Space Sweepers ei tarjoa mitään omaa juonen, tyylin tai tunnelman osalta. Kaikki on napattu toisaalta ja mukana on elementtejä ainakin elokuvista ja sarjoista Blade Runner, Cowboy Bebop, Firefly, Elysium, Guardians of the Galaxy, Fifth Element, Pacific Rim, Snowpiercer, District 9 ja niin edelleen. Mukaan on nakattu suunnilleen kaikki mahdollinen, mutta lopputulos ei tarjoa katsojalle juuri mitään. Yhdestäkään persoonattomasta hahmosta ei saa kiinni, heidän loikkiessaan ympäriinsä leffan yhdestä mekastukohtauksesta toiseen. Tielle ilmestyy jatkuvasti kuin tyhjästä uusia esteitä, melkein jo ennen kuin edellisestä on edes selvitty.
Varsinkin loppua kohden aiemmin esitellyt asiat unohtuvat melkeinpä kokonaan. Viimeinen puolituntinen on ärsyttävin, sillä sen aikana kehiin paukkii esimerkiksi uusi pahis, jota ei ole edes mainittu aiemmin. Ilkiön motivaatiota ilkeyksilleen ei tietenkään avata. Sama koskee sankareita, muutamaa perusluonteenpiirrettä tai vallitsevia olosuhteita lukuun ottamatta.
Space Sweepers tuntuu siltä kuin tekijöillä olisi ollut printattuna sadan elokuvan lista, josta on vedetty nimiä yli sitä mukaa kun niistä on napattu jotain mukaan. Alku- ja loppupuolen avaruustoiminta on parhaimmillaan komeaa ja ihan viihdyttävää kamaa, mutta niiden keskellä on unettavan tylsä tunti, joka hyppii tunnelmasta toiseen vailla punaista lankaa. Koskettavan kohtauksen jälkeen esitellään esimerkiksi pieruhuumoria, josta hypätään mukajännään actioniin ja siitä suoraan saippuasarjamaiseen tunnelmaan tai siirappiseen melodraamaan.
Parhaat korealaisleffat ovat usein genrehybrideitä, joita on hankala änkeä mihinkään valmiiseen lokeroon. Niissä kuitenkin liikutaan ja liu’utaan huomaamattomasti eri tyylilajien välillä. Space Sweepers on omituisen unettava elokuvaksi, joka meuhkaa ja metelöi loputtomasti kohtauksesta toiseen, ilman että mitään merkittävää tapahtuu.
Space Sweepers sai ensi-iltansa Netflixissä viime perjantaina 5. helmikuuta.
SPACE SWEEPERS
”Korealaiselokuvan upeaan maailmaan tutustumista ei kannata aloittaa ainakaan Space Sweepersistä, joka lienee kehnoimpia esimerkkejä maan ylitsevuotavan omaperäisestä leffatarjonnasta.”
