Arvostelu: Steven Spielbergin Lincoln on yhden miehen show

Ensi-ilta: 25.1.2013
Alkuperäisnimi: Lincoln
Ohjaaja: Steven Spielberg
Käsikirjoittaja: Tony Kushner
Pääosisssa: Daniel Day-Lewis, Sally Field, Joseph Gordon-Levitt, Tommy Lee Jones, James Spader, David Strathairn & John Hawkes
Pituus: 151 minuuttia
Ikäraja: K12
Arvostelija: Aki Lehti

Steven Spielbergin Lincoln keskittyy Yhdysvaltain 16. presidentin viimeisiin kuukausiin. Lyhyen ajanjakson tarkastelu on Spielbergilta oikea valinta, näin hän välttää elämäkertaelokuvien suurimmat kliseet.

Kaikenkattavaa kasvutarinaa tai massiivista sisällissotaspektaakkelia odottavat pettyvät varmasti Lincolniin. Steven Spielbergin Abraham Lincoln vaikuttaa aluksi olevan vain yhden idean mies. Hän ajaa jääräpäisesti Yhdysvaltain sisällissodan loppukuukausina läpi 13. lisäystä perustuslakiin, joka vapauttaisi orjat lopullisesti. Lyhyestä ajanjaksosta huolimatta elokuva näyttää kuitenkin oikean ihmisen, eikä sitä ainaista samaa Lincoln -karikatyyria. Presidentti ei ole mikään uudestisyntynyt Jeesus, vaan tavallinen ihminen ongelmineen – isä, aviomies ja välillä vilunkipeliin turvautuva juonittelija ja johtaja.

Lukuun ottamatta alun lyhyttä taistelua rintamalla useat kohtaukset tapahtuvat tupakansavuisissa kabineteissa, tummalla puulla sisustetuissa huoneissa joissa vähäinen valo tunkee paksujen verhojen läpi.

Kuten melkeinpä kaikissa historian merkkihenkilöitä käsittelevissä elokuvissa, niin myös Spielberg vetää Lincolnissaan mutkia suoriksi ja ottaa vapauksia kirjoittaa historiaa uusiksi. Moni fakta on varmasti pielessä, mutta jätettäköön niistä kiistely Yhdysvaltain historiaa paremmin tunteville. Ainoa todella häiritsevä seikka on Spielbergin mustien henkilöhahmojen toimettomuus oman asiansa edistämiseksi. Käsittääkseni he eivät vain seisseet tumput suorina, odottaen suuren valkoisen vapauttajan armahdusta, vaan olivat aktiivisesti mukana prosessissa joka lopulta johti orjuuden lopettamiseen.

Rumasti sanottuna Steven Spielbergin ainoa tavoite Lincolnin kanssa on ollut haalia mahdollisimman monta Oscar-ehdokkuutta. Niitä sille satelikin, huimat 12 kappaletta. Koko leffa on jotenkin liian sisäsiisti ja varman päälle pelattu. Leikkauksesta ja kuvauksesta ei valittamisen aihetta löydy, mutta Spielberg ei myöskään ota minkäänlaisia riskejä tai esittele mitään jota hän ei olisi tehnyt jo aiemmissa elokuvissaan. Jos aihe ei kiinnosta lainkaan, niin kaksi ja puoli tuntia pelkkää puhetta tylsistyttää katsojan taatusti. Suurin valituksen aihe on John Williamsin musiikki. Hänen yltiöpateettiset teemansa on kuultu jo aivan liian monta kertaa. Kaiken lisäksi Spielberg käyttää Williamsin musiikkia korneimmalla mahdollisella tavalla, alleviivaten että nyt koetaan suuria tunteita. Moinen pakkosyöttö ei ole muuta kuin katsojien aliarvioimista.

Teknisestä taituruudesta huolimatta Lincolnista tulee välillä mieleen hyvin toteutettu HBO:n tv-elokuva. Leffan parasta antia ovat hienot näyttelijäsuoritukset. Pääosaa esittävä Daniel Day-Lewis todistaa jälleen olevansa yksi parhaista elossa olevista näyttelijöistä. Harvakseltaan elokuvia tekevä Day-Lewis jättää auttamattomasti muut näyttelijät varjoonsa, vaikka heidän suorituksistaan ei suurempaa moitittavaa löydykään . Tommy Lee Jones erottuu pitkästä aikaa edukseen kongressiedustaja Thaddeus Stevensinä, ja Winter´s Bone -, ja The Sessions -elokuvista tuttu John Hawkes vakuuttaa pienessä sivuroolissa. Muut näyttelijät yrittävät  parhaansa mukaan pysyä Day-Lewisin kyydissä. Lincolnin vaimoa esittävä Sally Field ei tunnu pääsevän maneereistaan eroon, vaikka hänen suorituksensa ensimmäisenä naisena saattaa olla hänen uransa parhaimpia.

Lincoln on kuitenkin mukava lisä Spielbergin vakavampien elokuvien sarjaan, ja Daniel Day-Lewisin faneille edessä on pakkoreissu elokuvateatteriin.