Arvostelu: Ted – härski nalle, jonka sydän on puhdasta kultaa

Alkuperäisnimi: Ted
Ensi-ilta: 10.8.2012
Ohjaaja: Seth MacFarlane
Käsikirjoittajat: Seth MacFarlane, Alec Sulkin, Wellesley Wild 
Pääosissa: Mark Wahlberg, Mila Kunis, Seth MacFarlane 
Elokuvan pituus: 106 minuuttia
Ikäraja: K16
Elokuvan kotisivu: www.tedisreal.com

Ensimmäinen kysymys Tedistä on tietenkin ”miten paljon se muistuttaa Family Guyta?” Ohjaaja-käsikirjoittaja Seth MacFarlanen kieroutuneista aivoista maailmaan putkahtanut animaatiosarja ja sen sisarukset ovat viime vuodet muistuttaneet syöpäkasvainta, joka paisuu paisumistaan, kunnes maailmaan ei muuta mahdukaan. Onneksi Ted ei ole pelkkä etäpesäke, vaan omilla karvaisilla töppöjaloillaan seisova rivostelu.

Spielberg-pastissina alkava elokuva on kertomus kahdesta kaveruksesta, joista toinen on lapsekkaan pökkelö nukkehahmo ja toinen tietokoneanimoitu nallekarhu. VITSI VITSI! Lyhyen lapsuusjohdannon jälkeen tarina loikkaa nykyhetkeen, jossa keskeinen kolmikko on jo koolla. On John Bennett, Mark Wahlbergin esittämä kolmekymppinen mieslapsi; hänen paras ystävänsä, taikuuden henkiinherättämä Ted-nalle, jonka äänenä kuullaan MacFarlane; ja Johnin hottistyttis Lori Collins, jota näyttelee Mila Kunis.

Konflikti on sama vanha tuttuputtu: miehen pitäisi aikuistua sen verran, että heteroseksuaalinen parisuhde pysyisi vankasti yhdessä, mutta kun on vaan niin perhanan hauskaa dokata ja pössytellä kamujen kanssa. Olkoonkin, että tällä kertaa kaveri tosiaan on nallekarhu eikä joku Tomi tai Tero, jolla on aina pientä säätöä ja hyvät yhteydet paikallisiin huumekauppiaisiin. Pohjimmiltaan Ted on romanttinen komedia ja vielä varsin tunteellinen sellainen. Mitään erityisen innovatiivista siltä ei kannata odottaa, mutta perushyvin kasattu komedia – eli sellainen joka naurattaa ääneen monta kertaa – on aina tervetullut.

Periaatteessa elokuvan huumori muistuttaa monella tapaa Family Guytä, American Dadia ja Cleveland Show’ta, mutta animaation korvaaminen oikeilla näyttelijöillä on tehnyt tyylille hyvää. Sen sijaan, että jokainen ”muistatko kun kerran kreisibailasin alasti laiturilla?”-pohjustus johtaisi mukahauskaan flashbackiin, nyt etusijalla on tarina, jota ei juurikaan katkota non sequitur -kohtauksilla.

Kokonaisuus pysyy itse asiassa hämmentävän hyvin kasassa, sillä kaikki kolme näyttelijää – jos siis oikein luonnolliselta vaikuttava tietokonenalle lasketaan mukaan – onnistuvat olemaan sekä hauskoja että vakuuttavia. Tarkoitan, että he eivät kalastele helppoja nauruja naamanvääntelyllä tai hassuilla äänillä, paitsi mitä nyt Ted välillä tietenkin imitoi jotakuta 80-luvun ö-julkkista. MacFarlane on kuitenkin tuon ajan TV:n kasvatti, eikä hän mahda sille mitään.

Erityisen hauska on Mark Wahlberg, joka näyttelee hauskaa samalla tavalla kuin hän näyttelee kiihtynyttä tai vakavaa. Haluan uskoa, että kyseessä on tietoinen valinta eli keino kääntää rajoittunut repertuaari vahvuudeksi. Kyllä, hän tekee itsestään naurettavan pölhöilijän, mutta se on sympaattista. Kunisin rooli on vähemmän humoristinen, mutta ainakin yksi kakkareaktio on silkkaa kultaa (jos tämä hieman kummallinen mielleyhtymä sallitaan).

Ai niin, vielä yksi juttu. Vaikka pers’raiskausjutut ovat toki lähtökohtaisesti hauskoja, välillä Tedin huumori tökkii. Se ei johdu niinkään siitä, että rasistiset, väkivaltaiset tai naista alistavat jutut olisivat loukkaavia kuin siitä, että ihan joka kerta ne eivät ole erityisen hauskoja. Etenkin erilaisten ihmisryhmien (juutalaiset, meksikolaiset jne.) mainitsemisessa on vahva ”höhöhö, sanoin tuhman sanan, höhöhö” -viba. MacFarlane tietää, ettei sellaisille jutuille saisi nauraa, mutta hän nyt kuitenkin kertoo vitsin silmää vinkaten. Ettei kukaan vaan loukkaannu, koska huumoristahan tässä on kyse, juunou.