Arvostelu: Tumman veden päällä on tasaisen yllätyksetön

Ensi-ilta: 6.9.2013
Ohjaaja: Peter Franzén
Käsikirjoittaja: Peter Franzén
Pääosissa: Olavi Angervo, Samuli Edelmann, Matleena Kuusniemi, Ismo Kallio, Marja Packalén, Peter Franzén
Elokuvan pituus: 108 minuuttia
Ikäraja: K12
Arvostelija: Olli Sulopuisto

Tolstoi oli väärässä: jokainen onneton perhe ei ole onneton omalla tavallaan, ainakaan kun on puhe suomalaisesta fiktiosta. Onnettomuuden syy on melkein aina alkoholismi, uhreina lapset ja satuttajana isä. Niin myös Peter Franzénin omasta kirjastaan sovittamassa Tumman veden päällä -elokuvassa.

Siinä ei ole lähtökohtaisesti mitään vikaa, sillä onhan monet parhaista tarinoista kerrottu tuhat ja yksi kertaa. Mutta se asettaa entistä enemmän paineita elokuvan muille osa-alueille, eli saa katsomaan entistä tarkemmin näyttelijöitä, kuvien asettelua, maistelemaan rytmiä ja kuuntelemaan musiikkia. Eikä niissä suuria ongelmia ole, mutta ei erityistä loistettakaan.

Palaset loksahtelevat paikalleen alusta asti varmasti ja tylsästi. Jo ensimmäisessä kohtauksessa nelihenkisen perheen Pete-poika (Olavi Angervo) käy hakemassa kaapista tavaraa ja kamera kurkistaa kaapin sisään niin, että näemme pojan käden melkein osuvan pistoolin kahvaan. Jos muistatte, mitä toinen venäläinen kirjuri eli Tšehov lausui aseista ja draamasta, saatatte kenties arvata tarinan suunnan. 

Eletään 1970-lukua Pohjois-Suomessa, jolloin koko maa on vielä yhtenäiskulttuurin vallassa ja valtio on määrännyt kaiken maalattavaksi murretun ruskean eri sävyihin. Tai sitten kyse on siitä, että lähimenneisyyttämme rekonstruoivat elokuvat tuppaavat näyttämään kovin samanlaisilta ja alkavat muistuttaa keskenään enemmän toisiaan kuin varsinaista 1970-lukua. Ne muistuttavat Vesa Ojan Finglish-sarjan valokuvasta, jossa ylpeä amerikansuomalainen poseeraa tv-studiossa jumalattoman Suomi-kitch-pinon kanssa. Molemmissa tapauksissa halutaan vakuuttaa katsoja näkymän autenttisuudesta, mutta jokin siinä mättää.

Perheen muut jäsenet ovat pikkusisko (Milja Tuunainen), äiti (Matleena Kuusniemi) ja isä (Samuli Edelmann). Kun poliisi-isän ote lipeää ja viinapiru pääsee niskan päälle, suojaa haetaan isovanhempien (Ismo Kallio ja Marja Packalén) luota. Siinä noidankehä, jonka rikkominen tuntuu ylivoimaiselta tehtävältä.

Tarinan liepeillä heiluu myös Petelle lahjoja tuova mystinen etelän mies (Franzén), jonka todellinen olemus valkenee katsojalle sillä samalla sekunnilla, kun ylitsevuotavassa auringonvalossa paistatteleva mies morjenstaa Peteä. Ehkä on väärin syyttää ohjaaja-käsikirjoittaja Franzénia ilmiselvistä valinnoista. Ehkä tarkoituksena onkin ollut varmistaa, että katsojat eivät tipu kärryiltä. Minun makuuni valittu kerrontatyyli on kuitenkin turhan varmisteleva.

Elokuvan nautittavimmat piirteet liittyivät näytteljöihin. Kalliolla on kiitollinen rooli vanhana miehenä, joka saa hurmata lapset, mutta joutuu samalla valehtelemaan heille vanhempien suhteen todellisesta jamasta. Hän tuo molemmat puolet esille charmantisti. Myös Kuusniemi tekee vaikutuksen äitinä, joka rakastaa ja pelkää miestään vuorotellen yhtä paljon. Hän löytää tunteiden väliseltä akselilta monia sävyjä eikä pelkästään heittelehdi ääripäästä toiseen. 

Elokuva perustuu Franzénin löyhästi omaelämäkerralliseen romaaniin, jonka hän on itse sovittanut elokuvaksi. Versioiden välisiä eroja ei parane kommentoida, kirja kun on lukematta. Vähän siinä maistuu dramaturgin kädenjälki tavoissa, joilla hahmojen luonteenpiirteitä on tehty näkyväksi. Niin kuin nyt vaikka se, että isä hyvittelee känniriehumisiaan antamalla pojalle aina saman Kelju K. Kojootti -lelun. Niitä paketteja avataan, ihmetellään ja tuijotellaan leffan mittaan aika monta kertaa.

Ensimmäisissä kuvissa virtaa joki – oletettavasti Kemijoki –, jota vuodenaikojen vaihtelut eivät pysäytä, vaikka talvella se jäätyy lähes umpeen. Itse kukin voi keksiä kuville sopivan vertauskuvan, minulle ne näyttäytyivät vakuutuksena elämän jatkuvuudesta kovien olosuhteidenkin keskellä.

Jos nyt joku ihmettelee, miksi kriitikkonne haluaa välttämättä tulkita kuvia metaforisesti, selitys on yksinkertainen. Ne on asetettu paraatipaikalle, aivan elokuvan kärkeen, ja niitä katsellaan kaikessa rauhassa jonkin aikaa samalla kun herkistynyt piano kilisee taustalla. Dramatisointia sekin, mutta miten kiinnostavaa?