Arvostelu: Veijarit on tyylipuhdas jenkki-romcom

23.12.2010 15:40 | Muropaketin toimitus

Ensi-ilta: 25.12.2010
Ohjaaja: Lauri Nurkse
Käsikirjoittaja: Katri Manninen
Pääosissa: Mikko Leppilampi, Antti Luusuaniemi, Pihla Viitala, Hennariikka Laaksola & Malla Malmivaara
Elokuvan pituus: 101 minuuttia
Ikäraja: K13
Elokuvan kotisivu: www.bronsonclub.com/veijarit

2/5

Romanttinen komedia on hankala laji. Ensinnäkin kyseessä on niin perinteinen genre, ettätarinat jäävät helposti pyörimään kliseistä kasattua kehää. Toisekseen se on kovin amerikkalainen lajityyppi, minkä takia Suomeen soveltaminen vaatii suurta oivallusta, jottei elokuvasta tule rallienglannin valkokangasvastinetta. Veijarit ei ihan onnistu väistämään ongelmia, mutta kaksi asiaa puskee sen selvästi plussan puolelle: Mikko Leppilampi ja AnttiLuusuaniemi.

Kyllä – monesti jähmeältä tuntuva Mikko Leppilampi on löytänyt mainion svengin yhdessä Luusuaniemen kanssa. Leppilampi näyttelee Sakua, joka pokaa naisia yhdessä kaverinsa ja kämppiksensä Ässän (Antti Luusuaniemi) kanssa. Kaksikon sanailut ja toilailut ovat kepeitä ja niin elokuvallisen epätodellisia, että realismin perään on turha haikailla. Kannattaa keskittyä nauttimaan kaksikon ajoituksesta ja keskinäisestä kemiasta. Vaan aivan kuten käsikirjoitusoppaissa sanotaan: ”Complications ensue”, eli miehisen ystävyyden väliin soljahtaa Pihla Viitalan esittämä Anna.

Veijarit

Viittasin alussa romanttisen komedian eli romcomin kahteen perustavanlaatuiseen ongelmaan. Käsikirjoittaja Katri Mannisen keksintö tutun rakenteen virkistämiseen on kääntää kolmiodraama kantilleen niin, että onnellisen heterotulevaisuuden esteenä onkin toinen mies. Saku on katkera kaverilleen, joka unohtaa bros before hoes -moton ja lähtee rakentamaan pesää yhdessä elämänsä naisen kansa. Saku on itse asiassa niin katkera, että hän tekee mitä tahansa sabotoidakseen kaksikon onnen. Siinähän sitä on elokuvalle juonta.

Sitten on vielä tämä toinen ongelma eli suomettuminen. Ei siinä mitään, että Hämeentien nurkilla asuva jätkäkaksikko on elämäntyylinsä – mediahassuttelua, mimmejä ja Tigeriin jonon ohi että humahtaa – puolesta melko Frendit-henkinen. Enemmän minua vaivaa se, että kaikki konfliktit päättyvät aina turpiinvetoon (jossain kolmannen tai neljännen kerran kohdalla se alkoi tuntua helpolta dramaturgiselta ratkaisulta), että naisten tehtävä on olla miesten kohteina ja hermostua tai että sujuvan dialogin sekaan on tiputeltu pöhköjä elämänohjeita, jotka lausutaan niin kuin ne olisivat suuriakin syvällisyyksiä.

Ohjaaja Lauri Nurkse on saavuttanut yhdessä näyttelijöiden kanssa erinomaisen grooven. Käsikirjoituksessa on muutama aika rohkea loikka, mutta niiden toteutus ontuu. Muutenkin kuvakerronnan estetiikka on kivasta valaisusta huolimatta (tämä ei piilotettu loukkaus – Veijarit ei näyttänyt samalla tavalla kliinisen digiltä kuin moni uusi kotimainen) lähinnä funktionaalista. Se hoitaa hommansa, mutta kovin kummoisia visuaalisia oivalluksia ei löydy.

Kalliolaisena myhäilen hyväksyvästi elokuvan Helsinki-kuvalle, joka näyttää Henri Blombergin elokuvaamana aika viehättävältä paikalta. En saata sanoa, merkkaako se postinumeroalueemme ulkopuolella asuville yhtikäs mitään.

Mietiskelin myös, liekö Risto sopiva valinta soundtrackille. Pirun hyvältä se kuulostaa, mutta jos vetää yhtäläisyysmerkit laulujen ja elokuvan päähenkilöiden välille, niin sehän tekee Ässästä ja etenkin Sakusta kliinisesti hulluja. No, parempi näin kuin Solar Filmsin ”kuukauden hitit kaikki samassa kohtauksessa” -taktiikka.

En yleensä kommentoi tähtiä, jotka ovat vihonviimeistä hapatusta, mutta sanotaan nyt tämän kerran, että Veijarit on lähempänä kolme kuin kahta tähteä. Että ennemmin tämän katsoo kuin turpiinsa ottaa.

PlusMiinusNolla

+ Leppilampi ja Luusuaniemi yhdessä
– käsikirjoituksen väistämättömät genrekliseet

Arvostelija: Olli Sulopuisto