Arvostelu: Veijarit on tyylipuhdas jenkki-romcom

23.12.2010 15:40 | Muropaketin toimitus

Ensi-ilta: 25.12.2010
Ohjaaja: Lauri Nurkse
Käsikirjoittaja: Katri Manninen
Pääosissa: Mikko Leppilampi, Antti Luusuaniemi, Pihla Viitala, Hennariikka Laaksola & Malla Malmivaara
Elokuvan pituus: 101 minuuttia
Ikäraja: K13
Elokuvan kotisivu: www.bronsonclub.com/veijarit

2/5

Romanttinen komedia on hankala laji. Ensinnäkin kyseessä on niin perinteinen genre, ettätarinat jäävät helposti pyörimään kliseistä kasattua kehää. Toisekseen se on kovin amerikkalainen lajityyppi, minkä takia Suomeen soveltaminen vaatii suurta oivallusta, jottei elokuvasta tule rallienglannin valkokangasvastinetta. Veijarit ei ihan onnistu väistämään ongelmia, mutta kaksi asiaa puskee sen selvästi plussan puolelle: Mikko Leppilampi ja AnttiLuusuaniemi.

Kyllä – monesti jähmeältä tuntuva Mikko Leppilampi on löytänyt mainion svengin yhdessä Luusuaniemen kanssa. Leppilampi näyttelee Sakua, joka pokaa naisia yhdessä kaverinsa ja kämppiksensä Ässän (Antti Luusuaniemi) kanssa. Kaksikon sanailut ja toilailut ovat kepeitä ja niin elokuvallisen epätodellisia, että realismin perään on turha haikailla. Kannattaa keskittyä nauttimaan kaksikon ajoituksesta ja keskinäisestä kemiasta. Vaan aivan kuten käsikirjoitusoppaissa sanotaan: ”Complications ensue”, eli miehisen ystävyyden väliin soljahtaa Pihla Viitalan esittämä Anna.

Veijarit

Viittasin alussa romanttisen komedian eli romcomin kahteen perustavanlaatuiseen ongelmaan. Käsikirjoittaja Katri Mannisen keksintö tutun rakenteen virkistämiseen on kääntää kolmiodraama kantilleen niin, että onnellisen heterotulevaisuuden esteenä onkin toinen mies. Saku on katkera kaverilleen, joka unohtaa bros before hoes -moton ja lähtee rakentamaan pesää yhdessä elämänsä naisen kansa. Saku on itse asiassa niin katkera, että hän tekee mitä tahansa sabotoidakseen kaksikon onnen. Siinähän sitä on elokuvalle juonta.

Sitten on vielä tämä toinen ongelma eli suomettuminen. Ei siinä mitään, että Hämeentien nurkilla asuva jätkäkaksikko on elämäntyylinsä – mediahassuttelua, mimmejä ja Tigeriin jonon ohi että humahtaa – puolesta melko Frendit-henkinen. Enemmän minua vaivaa se, että kaikki konfliktit päättyvät aina turpiinvetoon (jossain kolmannen tai neljännen kerran kohdalla se alkoi tuntua helpolta dramaturgiselta ratkaisulta), että naisten tehtävä on olla miesten kohteina ja hermostua tai että sujuvan dialogin sekaan on tiputeltu pöhköjä elämänohjeita, jotka lausutaan niin kuin ne olisivat suuriakin syvällisyyksiä.

Ohjaaja Lauri Nurkse on saavuttanut yhdessä näyttelijöiden kanssa erinomaisen grooven. Käsikirjoituksessa on muutama aika rohkea loikka, mutta niiden toteutus ontuu. Muutenkin kuvakerronnan estetiikka on kivasta valaisusta huolimatta (tämä ei piilotettu loukkaus – Veijarit ei näyttänyt samalla tavalla kliinisen digiltä kuin moni uusi kotimainen) lähinnä funktionaalista. Se hoitaa hommansa, mutta kovin kummoisia visuaalisia oivalluksia ei löydy.

Kalliolaisena myhäilen hyväksyvästi elokuvan Helsinki-kuvalle, joka näyttää Henri Blombergin elokuvaamana aika viehättävältä paikalta. En saata sanoa, merkkaako se postinumeroalueemme ulkopuolella asuville yhtikäs mitään.

Mietiskelin myös, liekö Risto sopiva valinta soundtrackille. Pirun hyvältä se kuulostaa, mutta jos vetää yhtäläisyysmerkit laulujen ja elokuvan päähenkilöiden välille, niin sehän tekee Ässästä ja etenkin Sakusta kliinisesti hulluja. No, parempi näin kuin Solar Filmsin ”kuukauden hitit kaikki samassa kohtauksessa” -taktiikka.

En yleensä kommentoi tähtiä, jotka ovat vihonviimeistä hapatusta, mutta sanotaan nyt tämän kerran, että Veijarit on lähempänä kolme kuin kahta tähteä. Että ennemmin tämän katsoo kuin turpiinsa ottaa.

PlusMiinusNolla

+ Leppilampi ja Luusuaniemi yhdessä
– käsikirjoituksen väistämättömät genrekliseet

Arvostelija: Olli Sulopuisto

Keskustelu

Ihmetyttää toi arvostelijan plussa kemiasta, kun mielestäni juuri elokuvassa ei kemiaa ollut. Elokuva oli jotenkin hapuileva ja päämäärätön, siitä puuttui intensiteetti. Siinä ei ollut selkeätä suuntaa tai otetta. Sekava kokonaisuus. Hahmoihin ei syntynyt tunnekontaktia, ei kiinnostanut mitä niille tapahtuu.

Traileri antoi odottaa parempaa, mutta aika munaton pläjäys oli. Kun ollaan veijareita niin sitten ollaan veijareita sata lasissa, mutta homma oli jotenkin puolivillaista.

Luusuaniemi ei vakuuttanut. Ei ollut toisen leadin vaatimaa karismaa ja puuttui uskottavuus kaverin tekemisistä. Silmissä tyhjä katse. Kun se sanoi mitä se sanoi niin mä en uskonut että se ois tarkoittanut sitä (se itse vaan luuli että se näytteli tarkoittavansa sitä).

Roskaa. Koska mikko leppilampi. Koska veijarit. koska draama. Milloin suomalaiset alkaa tekemään muutakin kuin normi draama tästä suomalaisesta haistapaska elämästä ja siltä väliltä. Scifiä crazy komediaa ym missä olisi HYVÄ JUONI ja KUNNOLLISTA ACTIONIA. Hyvä starwreckiläiset kun yrittää jotain tehdä mitä suomalaiset ei normaalisti tekisi.

Eipä kestä, Olli. :-)

Niin no, tämä leffa ei loppunsa vuoksi ole romanttinen komedia edes Ässän ja Sakun suhteen suhteen, eli olisin sitten älähtänyt siitä. :-) Ja rakenne on siis draaman/tragedian, ei komedian, vaikka leffa on hauska.

I Love You Man onkin hyvä esimerkki nykyään yleisestä hybridileffasta, jossa romanttisen komedian elementtejä käytetään yhdessä jonkun muun genren kanssa (vrt. Knight and Day = romcom + action). Leffa kuuluu niihin, jotka katsoin, nauroin ja unohdin, eli tarkka analyysi vaatisi sen uudelleen katsomista.

Lonkalta sanoisin sen pääjuonen olleen kuitenkin buddy-komediaa, koska ennen kaikkea se kertoi siitä, miten aina vain naisten kanssa hengannut päähenkilö saa ekan oikean mieskaverin, menee mieskaveruudessa ihan liian överiksi, menettää mieskaverin (eikä suinkaan naistaan) ja lopuksi saa sitten mieskaverin takaisin.

Muistelen myös että leffassa olisi ollut (minuuteissa) enemmän miesten välisiä kohtauksia, suhde tyttöystävään ei ollut koskaan tosissaan vaarassa ja siksi ”sielun pimeä hetki/lowest point/kriisi” liittyi nimenomaan ystävän menetykseen. Ja se, että leffan julisteessa on nimenomaan miehet, viittaa buddy-komediaan, jossa on niin paljon romanttisia elementtejä, että sitä voi käydä katsomassa deittileffana. ;-)

Sitäkin voi tietysti miettiä, että miksi ko. leffa jätti mulle pienemmän emotionaalisen muistijäljen kuin esim. Forgetting Sarah Marshall, vaikka hauskuudessa varmasti veti vertoja sille. Väittäisin että syynä oli juuri se, että FSM oli melko puhdas romanttinen komedia, kun taas ILYM ei ollut.

Varsinkin romanttisen komedian genre kuuluu mielestäni ”I know it when I see it” -henkisiin ilmiöihin, samalla tavalla kuin vaikkapa rakkausromaanit. Eli genren suurkuluttaja (kuten minä) tunnistaa automaattisesti genreen olennaisesti kuuluvat konventiot, vaikkei pystyisi niitä aina sanoiksi pukemaan. Kun tekijät rikkovat näitä konventioita joko tahallaan tai vahingossa, katsomisnautinto kärsii.

Ilmiö on vähän sama kuin jos menisi tilaisi juustohampurilaisen ja sitten saisi tavallisen hampurilaisen ilman juustoa. Tai kanajuustohampurilaisen. Tai juustoleivän. :-)

Siksi on niin vaarallista lähteä markkinoimaan tiettyä elokuvaa väärän genren alla. Pelkään, että joku menee tämän arvostelun takia katsomaan Veijarit romanttisena komediana ja pettyy pahan kerran, kun leffa on kaukana siitä.

Katri Manninen

Moi Katri, mahtavaa kuulla palautetta kritiikistä elokuvan tekijöiltä.

Nyt kun genreluokituksesta sanoit, niin olet varmaan oikeassa. Mä ajattelin asiaa Billy Mernitin (http://livingromcom.typepad.com/) esittämän määritelmän kautta: nykyään puhtaita romcomeja on vähän, mutta paljon sellaisia hybridejä, joissa ”saavatko he toisensa?” on keskeinen kysymys. Otsikko on siis jossain määrin harhainen.

Jos olisin ollut todella ovela, olisin tietenkin väittänyt Veijareiden olevan romanttinen komedia Ässän ja Sakun suhteesta. Mutta se olisi jälkiviisastelua.

Kysymys: onko I Love You Man sun mielestä missä määrin buddy-leffa ja missä määrin romcom? Koska sehän on molempia, ja vaikka Veijareiden rakenne ei olekaan samanlainen, niin jotain samantapaista henkilödynamiikassa on.

Kyllä vähän olen näin kuullut että kyseessä on yksi vuoden turhin kotimainen.

Jos traileri alkaa repliikillä ”v*ttu mä rakastan sua” niin leffa on kyllä itseltäni pannassa. Ja kaikki muutkin, joissa kyseinen sana esiintyy. Jos suomalaisen elokuvan trailerissa esiintyy sana V, niin ainakaan minun katsojalukuani se ei saa. Oon niin kurkkua myötä täynnä näitä suomalaisia V*ttu-elokuvia joihin ei osata tuoda mitääään UUTTA näkemystä. Miksi meillä on vaan yksi Kaurismäki ja sitten loput? Lahjakkuuksia meille pitäis tulla, eikä jotain AV-alan ammattilaisia jotka osaa vaan näpytellä näppäimistöä. Ei mitään mielikuvitusta. TAIK:staki valmistuneet on heti muka jotain taide-ihmisiä…

Katsokaa eurooppaa: Pedro Almodovar, Lars Von Trier, Jan Sverak, Patrice Chereau, Jean-Pierre Jeunet tai menneisyydestä: Ingmar Bergman, Luis Bunuel, Federicco Fellini, Robert Bresson, Andrei Tarkovsky

(Toinen syy jättää tämä väliin on herra Selin. Sen miehen ”Mannerheim-bisneksiä” en tue enää senttiäkään)

Roooooope — Kyllä, olen ihan oikeasti elokuvan käsikirjoittaja. :-)

Ja kyllä, romanttisen komedian genre on olemassa. Voidakseen olla ”oikea” romanttinen komedia, elokuvassa täytyy toteutua tietyt konventiot. Tutkin juuri näitä konventioita väitöskirjassani, jonka tekeminen tosin on vielä niin alussa etten ala tässä nyt esittelemään aihetta sen enempää.

Genremääritelmiä käytetään nimenomaan markkinoinnissa, mutta itse ajattelen niitä ensisijaisesti elokuvantekijän ja katsojan välisenä sopimuksena.

Jos minä, Katri Manninen, menen katsomaan leffaan romanttista komediaa, sen on parasta täyttää tietyt edellytykset, muuten petyn — mitä kiinnostavammalla ja raikkaammalla tavalla leffa hyödyntää genreen kuuluvat konventiot, sen parempi.

Huomaa, että myös arthouse- eli ”taide-elokuvilla” on omat konventionsa, joiden on täytyttävä — ts. myös niitä katsomaan menevät odottavat saavansa tietynlaisen elokuvakokemuksen ja pettyvät jos eivät sitä saa.

Romanttinen komedia voi olla huono kahdella tapaa — joko niin että se täyttää konventiot ihan liian kuluneilla ratkaisuilla eikä ole hauska — tai sitten niin, että romanttisena komediana markkinoitu elokuva menee ja rikkoo tärkeitä konventioita, jolloin katsoja tuntee itsensä petetyksi. Esim. My Best Friend’s Wedding oli ehkä hauska elokuva, mutta ihan paska romanttinen komedia, koska — ***spoilerivaroitus*** — päähenkilö Julia Roberts ei saa lopussa ketään (paitsi homon yhden illan ajaksi deitiksi, mutta sitä ei lasketa).

Osin siksi älähdin tämän arvostelun otsikosta, sillä en halua kenenkään menevän katsomaan Veijareita romanttisena komediana ja sitten pettyvän kun se ei olekaan sellainen!

En enää edes muista keneltä kuulin tämän läpän alunperin (McKee?), mutta joo, tietyssä mielessä jokainen elokuva on rakkauselokuva, vaikka sitten miehen ja hänen prätkänsä välisestä rakkaudesta.

Veijareissa romanttisin juoni eli Ässän ja Annan rakkaustarina on kuitenkin B-juoni (eli toiseksi tärkein juoni), kun taas Ässän ja Sakun ystävyys on A-juoni (eli tärkein juoni). Siksi poikien ystävyydestä kertomiseen käytetään eniten kohtauksia ja siksi Ässän ja Sakun hahmoja on syvennetty enemmän kuin yhtään tarinan naishahmoa.

Haluan myös huomauttaa, että Veijareita markkinoidessa olemme (ainakin yrittäneet) puhua kaveriELOKUVASTA, EMME kaveriKOMEDIASTA. Vaikka leffa on varsin hauska (ainakin meidän mielestämme) ja sai esim. kutsuvierasensi-illan katsojat nauramaan ääneen koko leffan ajan, se ei ole varsinainen komedia (eli ei täytä komedian konventioita) eikä sitä ole sellaiseksi kirjoitettukaan.

Leffan varsinainen genrehän on siis draama, mutta emme halua sitä kauheasti toitottaa, jottemme karkottaisi vahingossa katsojia, jotka eivät yleensä tykkää draamoista, mutta voisivat tykätä tästä elokuvasta.

Itse kirjoitin leffan tietoisesti tragediaksi, jonka päähenkilö on Saku — tragedia on tarkoituksellisesti piilotettu komedian taakse, koska uskon että naurun kautta voimme päästä lähemmäs kipeitä kohtia kuin muuten (vrt. tarina auringosta ja tuulesta jotka yrittivät saada miehen riisumaan takkiaan).

Totta kai aina harmittaa huomata, että joku on jotenkin hämääntynyt tai häiriintynyt elokuvan huumoritasosta ja siitä mitä päähenkilöt edustavat, niin, ettei ole päässyt pintaa syvemmälle ja siksi missaa tarinan ”syvemmät virtaukset”. Siis ihan siitä riippumatta onko ko. henkilö pitänyt leffasta vai ei.

Onneksi riittävän moni katsoja (eli tässä vaiheessa arvostelija) on kuitenkin ne bongannut, jotta tiedän edes jollain lailla onnistuneeni tavoitteessani kirjoittaa tarinan läheisriippuvaisesta, joka saatuaan ensin kaiken ja menetettyään sen elää epätoivon vimmalla parhaan kaverinsa kautta. Sillä siitä tämä tarina oikeasti (ainakin minulle) kertoo.

Henkilökohtaisena inspiraationani tälle stoorille oli ajatus siitä, että Hanoi Rocksin jätkät olivat suosionsa huipulla ja tekivät ensimmäisen jäähyväiskiertueensa parikymppisinä — ja sen herättämä kysymys että miltä tuntuu kun tietää, ettei voi saavuttaa enää mitään vastaavaa ikinä elämässään. Toinen inspiraation lähde oli eräs tuttuni, joka joutui ihan tuuliajolle kaverinsa alettua seurustella — sekä tietysti tämä yöradio-juttu: http://www.youtube.com/watch?v=_ogJBcxbV2s

Heh, thumbs up arvostelusta ja käsikirjoittajan kommentista (olettaen että on aito!)

Itse en oikein tajua miten joku elokuva voisi olla huonosti tai tylsästi romanttinen komedia, onko sille genrelle muka jotkut säännöt ja onko se edes oikea genre? Eivätkös lähes kaikki popcorn-kansan elokuvat sisällä jonkinlaista koomista romantiikkaa tai edes sen elementtejä (yli-inhimmiliset iskurepliikit, happy-ending jne.)? Tämä elokuva vaikuttaa Finnkinon kuvauksen mukaan jonkinlaiselta aikuisten miesten Superbadilta (karkeasti ottaen), onko Superbad siis myös romanttinen komedia ja huono vai hyvä sellainen? Siinäkin on naisia ja miehiä.

Kiinnostava elokuva joka tapauksessa!
Omasta mielestäni koko termi vaikuttaa videovuokraamoiden keksinnöltä. Toki elokuville kuten Notting Hill tämä kuvaus sopii kuin nenä naamaan, mutta aika löysää kuvailla elokuvia tällä termillä, jos siihen kuitenkin voisi sopia jokin muu, vaikkapa ”veijarielokuva” (elokuvan nimi on Veijarit…). Aivan kuten Seitsemän Veljestäkin on veijariromaani vaikka sekin sisältää romanttista komediaa. Esim. wikipedian kuvaus romanttiselle komedialle genrenä on täysin tyhjänpäiväinen, tuo voisi olla vaikkapa Die Hardin synopsis pienillä puutteilla, ihan oikeasti:

>>The basic plot of a romantic comedy is that two protagonists, usually a man and a woman, meet, part ways due to an argument or other obstacle, then ultimately reunite. Sometimes the two protagonists meet and become involved initially, then must confront challenges to their union. Sometimes the two protagonists are hesitant to become romantically involved because they believe that they do not like each other, because one of them already has a partner, or because of social pressures. However, the screenwriters leave clues that suggest that the characters are, in fact, attracted to each other and that they would be a good love match. The protagonists often separate or seek time apart to sort out their feelings or deal with the external obstacles to their being together.

While the two protagonists are separated, one or both of them usually realizes that they are ideal for each other, or that they are in love with each other. Then, after one of the two makes some spectacular effort to find the other person and declare their love, (this is sometimes called the grand gesture), or due to an astonishing coincidental encounter, the two meet again. Then, perhaps with some comic friction or awkwardness, they declare their love for each other and the film ends happily. The couple does not, however, have to marry, or live together ”happily ever after”.

Elokuvan käsikirjoittajana olin suoraan sanottuna hieman tyrmistynyt luettuani otsikon. WTF? Ei nimittäin missään vaiheessa käsisprojektia käynyt mielessä että ”tässä sitä nyt kirjoitetaan romanttista komediaa”… Ja sentään teen parhaillaan väitöskirjaa romanttisista komedioista!

Eli tavoitteena oli kyllä tehdä puhdasta buddy-leffaa (suomeksi kai osuvin käännös olisi ”kaverileffa” tai ”jätkäleffa”, joista jälkimmäisellä kutsun itse yhä vieläkin tätä elokuvaa).

Jos olisin kirjoittanut leffaa romanttiseksi komediaksi (kuten esim. You, Me and Dupree) Anna olisi ollut leffan toinen päähenkilö ja Saku sivuhenkilö. Tällöin Annalla olisi ollut enemmän kohtauksia, joilla olisi voinut syventää hänen hahmoaan ja historiaansa ja muukin tehtävä kuin ”olla miesten kohteena ja hermostua”.

No, se, ettemme olleet missään vaiheessa tekemässä romanttista komediaa ei tosin taida muuttaa juurikaan arviotasi, mutta olin vaan niin hämmästynyt tämän lokeroinnista (!) romanttiseksi komediaksi, että oli pakko kommentoida.

Kiitos mielipiteestäsi!

Muropaketin uusimmat