Arvostelu White House Down on Valkoisen talon valtauksesta kertovista leffoista se parempi

Ensi-ilta: 23.8.2013
Alkuperäisnimi: White House Down
Ohjaaja: Roland Emmerich
Käsikirjoittaja: James Vanderbilt
Pääosissa: Channing Tatum, Jamie Foxx, Maggie Gyllenhaal, Jason Clarke, Richard Jenkins, James Woods
Pituus: 131 minuuttia
Ikäraja: K16
Idea: Valkoinen talo vallataan, taas. Tällä kertaa asialla ovat äärioikeistopaskiaiset
Arvostelija: Aki Lehti

Tänä kesänä olemme oppineet sen, että yhden maailman parhaiten vartioidun talon valtaaminen on helppoa. Lisäksi opimme, että presidentin voi pelastaa vain yhden miehen iskujoukko.

Roland Emmerich suorittaa jonkin sortin ihmeen – Valkoisen talon valtaamisesta kertovan elokuvan jenkkipaatos ei lähde missään vaiheessa täysin lapasesta. Tietysti Amerikka on maailman paras maa ja pitää huolta kaikista muista. White House Down on ehditty jo Jenkeissä haukkua vasemmistopropagandaksi. Pakkohan elokuvan on olla liberaalien yritys aivopestä katsojat, koska pahiksina on äärioikeisto normaalien terroristien sijaan.

Jamie Foxxin esittämä presidentti on mielipiteineen aika lähellä Barack Obamaa, eikä pelkää ottaa kantaa. Hän on rauhan miehiä eikä haluaisi sotia. Propagandaa! Maanpettureita!

Channing Tatumin esittämä John Cale yrittää päästä duuniin Salaiseen palveluun suojelemaan presidenttiä. Työhaastattelu menee päin persettä, mutta onneksi pahikset sattuvat hyökkäämään juuri silloin kun hän on paikalla. Mukana on hänen politiikasta ja Valkoisesta talosta kaiken tietävä esiteini-ikäinen tyttärensä Emily (Joey King). Tytär otetaan panttivangiksi, joten presidentin ja vapaan maailman pelastamisen lisäksi operaatiosta tuli henkilökohtaista. Cale on kyttä, eronnut vaimostaan ja hilluu ympäriinsä päällään valkoinen wifebeater.

Hhhmm, missä tämä on nähty ennen?

White House Down on täysin aivotonta räiskimistä ja kohellusta. Juoni on täynnä aukkoja, käsikirjoitus onneton ja näyttelijäntyökin parhaimmillaan keskinkertaista. Varsinkin Channing Tatum on pääroolissa surkea, eikä hänellä ole minkäänlaista kemiaa Jamie Foxxin kanssa. Silti elokuva onnistuu viihdyttämään. Pari tuntia hujahti hetkessä ja teatterista poistui hyvällä mielellä. Suurin syy tähän on se, että leffaa vertaa väkisinkin Olympos on valloitettuun, siihen toiseen Valkoisen talon valtaamisesta kertovaan pätkään.

Tuohon vuoden vastenmielisempään elokuvaan verrattuna White House Down on taidetta.

Jamie Foxx on siitä erikoinen pressa, että hän ei tyydy möllöttämään tumput suorina. Pyssyyn presidentti ei haluisi koskea, mutta kun hänen lempilenkkareihinsa kajotaan, niin ääni muuttuu kellossa.

Roland Emmerichilla taitaa ohjaajana olla jonkin sortin pakkomielle tuhota Valkoinen talo. Leffan alkupuolella opas naureskeleekin turistiryhmälle pytingin räjäyttämisestä Independence Dayssa. Emmerichin ohjausta katsoo mieluusti. Hänellä ei ole tarvetta tehdä toimintakohtauksista sietämätöntä puuromössöä, josta ei saa mitään selvää. Nykyään niiin muodikkaita käsivaralta sentin päästä kuvattuja räiskintä- ja päähänlyöntikohtauksia ei onneksi nähdä.

White House Down onnistuu yllättämään olemalla viihdyttävä toimintaelokuva. Vuonna 2013 se ei tosin paljoa vaadi, jos vertailukohteeksi otetaan vaikka Die Hardin vitososa.