Arvostelu: Zero Dark Thirty jahtaa Osama bin Ladenia kunnianhimoisesti

24.01.2013 07:49 | Muropaketin toimitus

Zero Dark ThirtyAlkuperäisnimi: Zero Dark Thirty
Ensi-ilta: 25.1.2013
Ohjaaja: Kathryn Bigelow
Käsikirjoittaja: Mark Boal
Pääosissa: Jessica Chastain, Jason Clarke, Joel Edgerton, Jennifer Ehle, Mark Strong, Kyle Chandler, Edgar Ramirez
Elokuvan pituus: 157 minuuttia
Ikäraja: K16
Arvostelija: Olli Sulopuisto

3/5

Mistä puhumme, kun puhumme Zero Dark Thirtystä? Trilleristä, jossa yhden naisen määrätietoisuus (jääräpäisyys?) päihittää sekä Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA:n että maailman etsityimmän terroristin? Vai fiktioelokuvasta, joka käyttää tositapahtumia keppihevosena ja lisämausteena silloin kun se sille sopii ja lipsuu kaidalta polulta silloin kun sitä on liian hankala seurata? Näiden kahden elokuvan erottaminen toisistaan on lähes mahdotonta, mutta yritetään nyt kuitenkin.

Elokuvan tarina on kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä: Nuori CIA:n työntekijä Maya (Jessica Chastain) jahtaa Osama bin Ladenia vuosikymmenen, kohtaa vastoinkäymisiä sekä omassa organisaatiossaan että sen ulkopuolella, pääsee lopulta bin Ladenin jäljille Pakistanissa ja lähettää Navy Seals -erikoisjoukot tappamaan hänet.

Zero Dark Thirtyn tarinan tarina on hieman monimutkaisempi. Pian sen jälkeen, kun ohjaaja Kathryn Bigelow’n ja käsikirjoittaja Mark Boalin edellinen elokuva The Hurt Locker palkittiin Oscar-gaalassa vuotensa parhaana, kaksikko ilmoitti tekevänsä seuraavaksi elokuvan Osama bin Ladenin jäljittämisestä. Ilmeisesti siitä piti tulla kertomus epäonnistumisesta, mutta toukokuussa 2011 todellisuus muistutti olemassaolostaan, kun bin Laden surmattiin.

Suunnitelmat pantiin uusiksi. Tuhkasta nousi Zero Dark Thirty, josta tulikin peräänantamattomuuden ja sitkeyden ylistyslaulu, tarina yhden naisen kuvainnollisesta ja kirjaimellisesta taistelusta. Aluksi Maya epäröi ja arastelee, kun hänen kollegansa Dan (Jason Clarke) kiduttaa kuulusteltavaa. Pian hän kuitenkin toistelee samoja fraaseja ja käskee apulaistaan lyömään vankeja, jos nämä eivät vastaa tyydyttävällä tavalla.

Zero Dark Thirty

Vähä vähältä hän rakentaa kuvaa Al-Qaidan verkostosta ja etenkin yhden kuriirin liikkeistä ja identiteetistä. Hän on avain, ratkaisu kaikkeen, mutta samaan aikaan bin Laden tuntuu hiipuvan kuvasta. Yhdessä vaiheessa Mayan pomo huutaa hänelle, ettei CIA:ta kiinnosta jahdata yhtä miestä, vaan suojella Yhdysvaltoja mahdolliselta terrori-iskulta. Maya huutaa toiselle pomolle päin naamaa. Aikaa kuluu. Obama nähdään puhumassa televisiossa siitä, että hän aikoo kieltää ”poikkeukselliset kuulustelumenetelmät”.

Suurimman osan ajasta katsojat seuraavat jättimäisen palapelin kokoamista. Mayalla on aavistus siitä, minkä muotoinen seuraavan palasen pitäisi olla, mutta hän ei löydä niitä. Lakoniset väliotsikot muistuttavat oikeista tapahtumista ja vihjaavat tulevasta. Väliin on ujutettu toimintakohtauksia, jotka ovat parhaimmillaan ja pahimmillaan piinaavan jännittäviä. Yksinäinen linja-auto tai henkilöauto, miehet prätkän selässä. Kämmenet hikoavat.

Jessica Chastain on elokuvan ehdoton kiintopiste. Hänen intensiteettinsä ja itsevarmuutensa on kiehtovaa katseltavaa, mutta minun makuuni mukana on myös turhan monta kohtausta, jotka tuntuvat tutulta toisista kuvista. Nyt tästä tuli henkilökohtaista! Minä olen se vittupää, joka hoiti homman! Anna nyt saatana ne rahat! Alun muutoksen jälkeen Maya pysyy monomaanikkona, jonka mieleen mahtuu vain yksi ajatus.

Zero Dark Thirty

Arvaatte varmaan, miten elokuva päättyy. Viimeinen puolituntinen on liki dokumentaarinen – tai ainakin siltä tuntuva – rekonstruktio hyökkäyksestä Abbottabadiin. Se ei enää ole jännittävä, pikemminkin surumielinen, toteava ja ehkä jopa fatalistinen: ”Näin oli tapahtuva, näin se tapahtui.” Musiikki on tähän saakka ollut vaimeaa elektronista pulssia, mutta nyt se vaimenee kokonaan. Osin yönäkölaitteiden läpi kuvatussa jaksossa Navy Sealit räjäyttävät ovia auki, eivät epäröi puristaa liipaisinta ja ampuvat vielä ruumiisiin varmistuslaukaukset.

Oikeita valokuvia kuolleesta Osama bin Ladenista ei nähdä kenties koskaan, mutta tässä elokuvassa hänen verinen ruumiinsa vilahtaa valkokankaalla salamavalon loisteessa pariinkin otteeseen.

Mistä pääsemmekin toiseen Zero Dark Thirtyyn, siihen joka muistuttaa meitä ikävällä tavalla todellisuudessa. Yhdysvalloissa on keskusteltu pitkään ja hartaasti siitä, mitä elokuvan tapa esittää kiduttaminen oikein tarkoittaa. Saatiinko vangeilta hyödyllistä tietoa kiduttamalla heitä? Kuvittelevatko ihmiset elokuvan nähtyään, että kiduttaminen oli ainoa keino hankkia informaatiota ja olisivatko he siksi taipuvaisia sallimaan kidutuksen?

Helvetin vaikeita kysymyksiä.

Zero Dark Thirty

Zero Dark Thirtyn alussa nähdään tekstiplanssi, jonka mukaan elokuva perustuu tapahtumia läheltä seuranneiden henkilöiden kertomuksiin. Sen jälkeen kuva pimenee ja ääniraidalla kuullaan puheluita New Yorkista syyskuun 11. päivänä vuonna 2001. Vihjaus on selvä: tämä on totta, tai ainakin niin totta kuin fiktion keinoin on mahdollista olla.

Kyseessä ei kuitenkaan ole dokumenttielokuva ja fiktioelokuvan tekijöille suodaan yleensä tiettyjä vapauksia. Lukuisia hahmoja voidaan tiivistää yhdeksi ja tapahtumien järjestystä voidaan muutella, jotta tarina vaikuttaisi dramaattisemmalta kuin mitä se oikeasti olikaan. (En nyt ota kantaa siihen, voiko kuvitelma koskaan olla dramaattisempaa kuin todellisuus.)

Bigelow ja Boal ovat vastaneet kidutusväitteisiin toteamalla, että CIA kidutti vankeja mutta ratkaisevat tiedot saatiin itse asiassa muualta. Lienee selvää, että kiduttamalla voi saada sekä oikeita että vääriä tietoja. Tavallaan elokuvantekijöiden selitys on uskottava, sillä Zero Dark Thirtyssä nähdään monta terrori-iskua, joita ei CIA ja muut tiedustelupalvelut eivät saaneet estettyä.

Minun ei tarvinne tässä erikseen selittää, miksi kiduttaminen on väärin eikä sitä pidä sallia. Totta kai fiktioelokuva voi olla poliittinen, vaikuttamaan pyrkivä teko aivan kuten tietokirja tai poliitikon puhe. Tuntuu silti absurdilta edes ajatella, että fiktio voisi vakuuttaa jonkun kiduttamisen oikeutuksesta. Kai todellisuuden rajat tulevat jossain vastaan?

En silti voi olla miettimättä, vaikuttaako Zero Dark Thirty puolen vuosisadan päästä samalta kuin länkkäreiden intiaanikuva nykyään. Se, mikä tuntui aikalaisista normaalilta, voi myöhemmin näyttäytyä groteskina, vaikka ympärillä olisi kuinka taitavasti tehty elokuva. Pystyykö Zero Dark Thirtyn kahta osasta edes erottamaan toisistaan?

PlusMiinusNolla
+ Jumaliste että on välillä jännää.
– Että yksin systeemiä vastaan, niinkö?
± Viimeinen näytös ja etenkin vihoviimeinen kuva keikkuvat jossain viileän objektiivisuuden ja pelokkaan nihilismin välillä.

Muropaketin uusimmat