Aliens vs. Predator (*)

Alien ja Predator, nuo avaruuden korpimaiden Tom ja Jerry, ovat taas tukkanuottasilla. Vuoden 2004 AvP-pannukakusta ei ole opittu mitään, ja niinpä myös tämä tuorein matsi on nyt nähtävissä elokuvateattereissa. Sinne asti ei kuitenkaan kenenkään kannata vaivautua, sillä taas kerran sci-fi:n nälkäisille leffafaneille kaupataan aivotonta kuraa korean kuoren alla.

Alienin ja Predatorin kohtaamisten lässähtely on valitettava asia, sillä etenkin Alien-elokuvasarjalla on pitkä ja hieno historia takanaan. Ensimmäistä kertaa Dan O’Bannonin, Ronald Shussetin ja H. R. Gigerin suunnittelema fallosmonsteri pelotteli elokuvateattereissa jo vuonna 1979, eli liki 30 vuotta sitten.

Predator näki puolestaan päivänvalon vuonna 1987. Koko sarja sai alkunsa enemmän tai vähemmän vitsinä, kun tuntemattomaksi jäänyt henkilö vitsaili Rockyn ja E.T.:n välisestä tappelusta. Predatorin nimi ja hirviön ulkoasu muuttuivat molemmat kesken tuotannon, mikä ei kuitenkaan pilannut lopputulosta. Sekä ohjaaja John McTiernan että pääosaa esittänyt Arnold Schwarzenegger tekivät hienoa jälkeä, ja elokuvaa pidetään edelleen yhtenä 80-luvun parhaista toimintaelokuvista.

Ensimmäinen Alien vs. Predator –elokuva ilmestyi vuonna 2004. Sitä ennen avaruushirviöt olivat ehtineet mitellä voimiaan lukuisissa peleissä ja sarjakuvissa, joten odotukset elokuvaa kohtaan olivat suhteettoman kovat. Silti AvP oli pahempi pettymys kuin mitä moni osasi pelätä. Ohjaaja Paul W.S. Anderson oli hukannut hienon asetelman mahdollisuudet, ja koko elokuva oli suunnattu uusille teinikatsojille alkuperäisten elokuvien fanien sijaan. Mikä pahinta, edes elokuvan kohderyhmä ei lämmennyt tälle puolivillaiselle toimintakalkkunalle.

Kun uutiset Aliens Vs. Predatorista lähtivät liikkeelle, moni toivoi, että tällä kertaa saataisiin kunnon matsi aikaiseksi. Toisin kuitenkin kävi. Kuten ensimmäiselläkin kerralla, syntipukiksi päätyy pitkälti elokuvan tarina. AvP2:n ”juoneksi” kun on valittu seuraavanlainen tapahtumaketju: Alienit pääsevät irti Predatorien aluksessa. Alus tekee pakkolaskun amerikkalaisen pikkukaupungin kupeeseen. Predatorit kuolevat, Alienit ei. Aluksesta lähtee hätäviesti Predatorien kotiplaneetalle, josta yksi(!) Predator lähtee maahan lahtaamaan Alieneita. Samaan aikaan Alienit hiipivät pitkin pikkukaupunkia, sihisevät kuin vesihiisi hississä ja aina joutessaan lahtaavat ihmisiä – koska mitä muutakaan ne tekisivät, nehän ovat Alieneita, hei!

Jottei lahtaus loppuisi kesken, lahtaa elokuvayleisö itsensä viimeistään tässä vaiheessa tajutessaan millaiseen roskaan ovat rahansa suoltaneet. Jos elokuvan alkuasetelma nimittäin kuulosti vielä edes suunnilleen toimivalta tai mielenkiintoiselta, lässähtää Aliens vs. Predator lopullisesti siinä vaiheessa, kun ihmisnäyttelijöiden henkilögalleria käydään läpi.

Tällä kertaa samaistumiskohteiksi passitetaan niin pikkunilkkiä, paikallista sheriffiä, armeijasta palannutta supermammaa kuin tykinruoaksi kelpaavaa deekuakin. Kaikista näistä onnettomista hahmoista sankariksi nousee kuitenkin luokan söpöimmän tytön huomiota kärttävä pizzapoika. Jep, Sigourney Weaverin Ripleyn ja Arnold Schwartzeneggerin Dutchin saappaisiin astuu tällä kertaa pizzapoika. Vastassaan nuorukaisella on Alieneiden ja Predatorin ohella maailman surkuhupaisin teinipahislauma, jotka tönivät pizzapoikaa ja heittävät hänen avaimensa viemäriin, häh häh hää! Syytä totaaliseen lannistumiseen ei kuitenkaan ole, sillä välillä päästään (melkein) muhinoimaan unelmatytön kanssa ja se ilkeinkin öykkäri saa lopulta ansionsa mukaan.

AvP2 on puolivillaista teinidraamaa tulvillaan. Tämä ei kuitenkaan ole elokuvan pahin ongelma – vaan se, että kyseessä ei oikeastaan ole sen enempää Alien– kuin Predator-elokuvakaan. Ensisijaisesti kun kaikesta kiljumisesta, säikyttelystä ja juoksemisesta tulee mieleen Jurassic Parkin ja teinislasherin ristisiitos, jota kukaan täysjärkinen ei halua tunnustaa sukulaisekseen. Kärpäseksi tämän jätöksen päälle lentelee vielä se valitettava fakta, että nimihirviöiden väliset matsit on toteutettu äärimmäisen epäselvästi. Minkäänlaista taisteluhurmosta ei synny missään vaiheessa eikä Alieneistakaan saada mitään uutta irti tietokone-efektien mahdollisuuksista huolimatta. Tyylikkäämmin hirviöt on toteutettu jopa yli 20 vuotta vanhassa Aliensissa – vuoden 1997 Alien: Resurrectionista nyt puhumattakaan.

Jos elokuvasta jotain hyvää haluaa löytää, niin ohjauksesta vastaavat Colin ja Greg Strause tekevät paikoin ihan kelvollista jälkeä, mutta eivät millään onnistu pysymään pystyssä Shane Salernon käsikirjoituksen ja kehnojen näyttelijävalintojen vetäessä maton koko sirkuksen alta. Kukaan tuskin odotti AvP2:ltä paljoakaan, ja silti se vaan onnistui tuottamaan pettymyksen. No, saavutus se on sekin.