Arnold Schwarzeneggerin zombileffa Maggie on hidasta kidutusta

Ensi-ilta: 29.5.2015
Alkuperäisnimi: Maggie
Ohjaus: Henry Hobson
Käsikirjoitus: John Scott 3
Pääosissa: Abigail Breslin & Arnold Schwarzenegger
Pituus: 95 minuuttia
Ikäraja: K16
Idea: Arskan esittämän isin kullannuppu muuttuu hitaasti zombiksi
Arvostelija: Tatu Junni

Zombihuuma on jatkunut jo useamman vuoden niin televisiossa kuin valkokankaallakin. Onko Arnold Schwarzeneggerin tähdittämällä Maggiella tarjota mitään uutta genren ystäville?

In.

Your.

Dreams.

Henry Hobsonin ohjaama ja John Scott 3:n käsikirjoittama Maggie pyrkii löytämään uuden kulman zombielokuviin heittämällä sekaisin elävät kuolleet, perhedraaman ja sairauskertomuksen.

Sekaisin ovat ilmeisesti olleet myös elokuvan tekijät, sillä keitos on karvas eikä Maggie tavoita mitään tavoitteistaan.

Harvoinpa sitä näkee kauhuksi luokiteltua elokuvaa, joka ei hetkeäkään pelota, ahdista tai edes viihdytä katsojaa – ainoastaan riistää tämän elämästä puolitoista tuntia, joita ei koskaan saa takaisin.

Maggien tyhjänpäiväinen tarina kuuluu seuraavasti:

Maggie saa zombitartunnan.
Maggie tuodaan kotiin saattohoidon ajaksi.
Maggieta ahdistaa.
Isiä ahdistaa.
Äitipuolta ahdistaa.

Katsojaa vasta ahdistaakin.
Eikö tässä vitun elokuvassa tapahdu mitään?

No nyt Maggielta katkesi sormi.

Hurraa!

(Tämän elokuvan kohdalla pienetkin ilot paisuvat suuriksi.)

Maggieta ahdistaa sormen katkeaminen.
Isiä ahdistaa sormen katkeaminen.
Äitipuolta ahdistaa sormen katkeaminen.

Katsojaa ahdistaa nyt jo ihan kaikki.

Jos vaan häivyn tästä salista?

Ihan sama vaikka tallon kymmenet varpaat ja kaadun pimeässä turvalleni.

Mikään ei ole tämän rääkin arvoista.

Lyhyestä kestostaan huolimatta Maggie tuntuu noin kahdeksan vuoden juurihoidolta, sillä elokuva on toooooodeeeeeeellaaaaaaaaaaaaa hiiiiiiiiiidaaaaaaaaaaaas.

No, eipä siinä mitään, kyllähän tässä vilkkaassa maailmassa on hyvä rauhoittuakin välillä. Mieluummin sen kuitenkin tekisi vaikka metsässä tai meditoidessa kuin sellaisen tekeleen parissa, joka kierrättää kaikki indie-elokuvien kliseet jo ensimmäisen varttitunnin aikana.

(Ja jos nyt toiveita saa esittää, niin kyllä myös oikea juoni olisi ollut kiva ylläri.)

Henry Hobson heiluttelee kameraa ja täyttää valkokankaan lähikuvilla käsistä. Käsistä!

Piano ja sello soivat.

Ihmiset puhuvat. Vähän.

Värimaailma on harmaan- ja ruosteenkylläinen.

Arnold Schwarzenegger itkee. Se ei ole hyvä merkki. Viimeksi Arska taisi itkeä valkokankaalla vuonna 1997 Batman & Robinissa.

Koskaan ei ole hyvä tilanne päällä, jos Batman & Robin pitää mainita.

Maggie koettaa kovasti olla The Roadin kaltainen ahdistusaaria, mutta jää kauas siitä. Elokuvassa on tarinaa vain 10 minuutiksi. Loput ajasta täytetään tyhjänpäiväisellä surkuttelulla ja vikinällä, joka kääntyy nopeasti katsojan itsesääliksi.

Yllättävintä elokuvassa on se, että Arnold Schwarzenegger tekee oikeastaan ihan hyvän roolisuorituksen zombitytön isänä. Huteran immersion kuitenkin pilaa se, että Arska on Arska vaikka voissa paistaisi. Katsoja odottaa koko ajan one-lineria tai muuta lystikästä. Moisia on kuitenkin turha toivoa. Maggie on hampaat irvessä vakavaa taidetta.

No, ainakin Hobsonin mielikuvituksessa.

Maggien suurimmat ongelmat ovat käsikirjoitus, ohjaajan tyylitajun pettäminen sekä nimiroolia esittävä Abigail Breslin. Tytöntyllerö veti ihan pätevät roolisuoritukset Little Miss Sunshinessa ja Zombielandissa, mutta kokonaista elokuvaa hänestä ei ole kantamaan. Ei nimittäin varmaan ole ihan toivottua rukoilla elokuvan päähahmon kuolemaa jo ennen puoliväliä?