Arvostelu: Melancholia on synkkä ja kaunis

Alkuperäisnimi: Melancholia
Ensi-ilta: 3.6.2011
Ohjaaja: Lars von Trier
Käsikirjoittaja: Lars von Trier
Pääosissa: Kirsten Dunst, Charlotte Gainsbourg, Kiefer Sutherland, Charlotte Rampling, John Hurt, Alexander Skarsgård & Stellan Skarsgård
Elokuvan pituus: 135 minuuttia
Ikäraja: K11
Elokuvan kotisivu: www.melancholiathemovie.com

Alussa on maailmanloppu. Ahdistunut Kirsten Dunst katsoo kameraan. Taivaalta sataa kuolleita pikkulintuja. Painajaismaisen hidastetut näyt jatkuvat, kunnes Melancholia-planeetta törmää pieneen hauraaseen maapalloomme ja kaikki elämä lakkaa. Näin alkaa elokuva, jonka Lars von Trier teki päästyään yli masennuksestaan.

Melancholia on jaettu kahtia. Ensimmäisen osan nimi on Justine, jälkimmäisen Claire. Nimihenkilöt ovat sisaruksia: Justine (Kirsten Dunst) on menossa naimisiin, mutta kaikki hajoaa käsiin jo hääiltana; Claire (Charlotte Gainsbourg) yrittää pitää päänsä, perheensä ja maailmansa kasassa kuoleman planeetan lipuessa lähemmäs.

Ensimmäinen osuus on jonkinlaista komediaa, joskin synkkää sellaista. Justine – liekö hän markiisi De Saden sankarittaren kaima tarkoituksella? – näyttäisi rakastavan sulhastaan (Alexander Skarsgård), mutta rakkauttakin vahvempi voima on masennus.

Tapahtumat ovat kauheita, henkilöt hauskoja. Justinen äiti (Charlotte Rampling) ilmoittaa inhoavansa häitä, etenkin lähisukulaistensa. Hääsuunnittelija (Udo Kier) hermostuu, kun juhlat eivät suju hänen mielensä mukaan. Justinen pomo (Stellan Skarsgård) panee nuoren pojankoltiaisen vainoamaan tätä, kunnes keskeneräiseen mainoskampanjaan löytyy sopiva slogan. ”Onko koko sukusi pähkähullu?” kysyy Clairen aviopuoliso (Kiefer Sutherland).

Käsivaralta kuvattu Scope-laajakuva heiluu välillä kuin Justinen mielentila ja soundtrack on tarkoituksellisen monotoninen. WagnerinTristan ja Isolde -oopperan alkusoitto jää taatusti mieleen, sillä niin monta kertaa se jyrähtää kuuluville.

Jälkimmäisen osan päähenkilönä nähdään Claire, jonka nimi tarkoittaa suomeksi osapuilleen kirkasta tai kepeää. Vaikka nimestä voisi toisin luulla ero siskoon ei ole suuren suuri, sillä hän on aivan yhtä taipuvainen huolehtimaan asioista. Siinä missä Justine valahtaa masennuksen takia voimattomaksi, Clairen hiljaa paisuva pakokauhu ajaa hänet toimimaan pakonomaisesti, oli siitä hyötyä tai ei.

Ehkä juuri kahtiajaettu rakenne tekee sen, että kahta pääosan esittäjää tulee verrattua keskenään. Charlotte Gainsbourg on teeskentelemätön kuten aina, mutta Kirsten Dunst on aivan uskomaton. Hän hohtaa synkkää valoa. On kuin jokainen kasvolihaksen värähdys tuntuisi katsomossa asti. Se ei ole ylinäyttelemistä eikä pinnistelyä, vaan vereslihalle revittyä läsnäoloa.

Melancholia on kaunis, synkkä ja välillä myös raskas niin temponsa kuin teemansa puolesta. Mitään ei selitetä puhki. Elokuvan kahden puoliskon väliin von Trier on sijoittanut oletettavasti Hubble-avaruusteleskoopin ottamia kuvia maailmankaikkeudesta. Niitä on juuri oikeassa paikassa juuri oikea määrä.

Minusta tuntui kuin Justinen ahdistus olisi synnyttänyt Melancholian eikä toisin päin – siis että kaiken elämän maailmasta pyyhkivä planeetta on konkretisoitunut, lihaksi muuttunut masennus. Liekö sillä niin väliäkään, onko tulkintani sama kuin von Trierillä.

Arvostelija: Olli Sulopuisto