Arvostelu Nightmare – painajainen merellä ei pelota, jännitä tai huvita

Ensi-ilta: 5.12.2012
Ohjaaja: Marko Äijö
Käsikirjoittaja: Teemu Salonen ja Tiina Tanskanen
Pääosissa: Sara Säkkinen, Venla Savikuja, Tero Tiittanen, Mikko Parikka, Markku Pulli, Sampsa Tuomala, Patrik Borodavkin, Sara Lohiniva, Karoliina Blackburn
Elokuvan pituus: 74 minuuttia
Ikäraja: K12
Arvostelija: Olli Sulopuisto

Nightmare – painajainen merellä tempaa mukaansa heti ensimmäisestä kuvasta lähtien. Valkoiseen mekkoon pukeutunut nainen juoksee epätoivoisena pitkin laivan käytäviä. Hän huutaa apua, mutta kukaan ei kuule. Mitä on tapahtunut? Miksi hän on hädissään? Kuinka tässä käy? – Ei vaines, huijasin. Elokuva alkaa noin, mutta ei se kovin mukaansatempaavaa ole.

Alussa nähty nainen on Peppi (Sara Säkkinen), joka on mennyt naimisiin Sergein (Tero Tiittanen) kanssa ja kutsunut  kaveriporukkansa mukaan häämatkaristeilylle. Jännittävän (okei, ei ollut jännittävä) alun jälkeen palataan ajassa taaksepäin hetkeen, jolloin laiva on vielä ankkuroituna Helsinkiin. Hahmot esittäytyvät – yksi on kännissä, toinen haikailee vanhaa tyttöystäväänsä, kolmas on lipevä – ja autolautta suuntaa Pietariin.

Olen muistaakseni katsonut Salattuja elämiä edellisen kerran viime vuosituhannella, joten jos Meripainajaisella on jotain tekemistä sarjan kanssa, en tiedä siitä yhtään mitään. Tämä ikään kuin selityksenä ja varoituksena, jos horisen seuraavassa itsestäänselvyyksiä. Kyseessä ei ole epäluottamuslause Salkkareita kohtaan, vaan yksinkertainen seuraamus siitä, että ihmiselämän mitta on rajallinen.

SITTEN MYSTINEN NAAMIOMIES ISKEE!

Jos edeltävä lause tuntuu yllättävältä ja perustelemattomalta, ei hätää – niin se on elokuvassakin.

Hahmot puhuvat paljon, lähinnä ihmissuhteista ja yleensä vielä päättyneistä menneistä sellaisista. Joku on toisen exä, joku toinen oli puolivelipuoli tai mikä lie merimakkaran sukulainen. Olettaakseni juuri tässä kohtaa tarina kytkeytyy osaksi Salkkareiden laajempaa tarinakudelmaa, mutta siitä olen tosiaan autuaan tietämätön.

Leffan rytmi on tasalaatuisempaa kuin maksamakkara. Ensin A sanoo jotain, johon B vastaa, johon A vastaa, johon B vastaa, johon A vastaa, johon vastauksena katsoja yrittää tunkea haarukkaa silmäänsä. Vaikutusta tehostaa se, että näyttelijät esittävät yhden asian kerrallaan. Siinä ei tipu kärryiltä, vaikka sulkisi silmänsä ja hakkaisi päätään seinään.

Hetken aikaa tuntuu, että kyseessä on murhamysteeri, mutta kun jännitystä ei juurikaan rakenneta… oho, MYSTINEN NAAMIOMIES ISKI TAAS!… ei siitäkään oikein mitään tule. Salaisuus paljastetaan hyvissä ajoin, missä vaiheessa havahduin tajuamaan, että elokuva kestää vielä puoli tuntia. Jos 75-minuuttisen leffan aikana huomaa pelkäävänsä viimeistä 30 minuutin pätkää, kaikki ei ole kunnossa.

Jossain kai teinikauhuksikin nimetty tekele on sillä tavalla erikoinen, että genren tyypillisistä tunnusmerkeistä eli seksistä ja väkivallasta ei ole nähtävillä edes rippeitä. Seksiä kai teoriassa harrastetaan sen verran, että pikkarit ja napa vilahtavat, mutta edes huulikiilto ei suttaannu.

Nightmare – painajainen merellä herättää monia kysymyksiä, kuten voidaanko puhua tuotesijoittelusta, jos koko elokuva on sijoitettu tuotteeseen? Onko näyttelijän onnistumisella tai epäonnistumisella mitään väliä, kun käsikirjoitus on näin hömelön yhdentekevä? Mitä avaruusoliot meistä ajattelisivat, jos ihmiskunta tuhoutuisi ja jäljelle jäisi ainoastaan ainoastaan yksi kopio tästä elokuvasta.

Ja muistakaa: ”Nyt käsket niitä kyttiä pitämään kiirettä ja sanot että täällä liikkuu… murhaaja.”