Arvostelu: Oscareita jahtaava Unelmien pelikirja on jotain muuta kuin lälly nimi enteilee

Ensi-ilta: 1.2.2013
Alkuperäisnimi: Silver Linings Playbook
Ohjaaja: David O. Russell
Käsikirjoittaja: David O. Russell & Matthew Quick
Pääosissa: Bradley Cooper, Jennifer Lawrence, Robert De Niro, Jacki Weaver & Julia Stiles.
Pituus: 122 minuuttia
Ikäraja: K12
Arvostelija: Tatu Junni

”Unelmien pelikirja” kuulostaa viiden pennin romanttiselta komedialta, jollaisia Freddie Prinze Jr. ja Matthew McConaughey tehtailivat sarjatuotantona viime vuosikymmenellä. Miksi tämän ingressin päältä sitten löytyy neljä täytettyä tähteä yhden sijaan?

Hupsusta suomalaisnimestään huolimatta Silver Linings Playbook on mainio, mustalla huumorilla sävytetty draama. Kolmella kuninkaalla ja Taistelijalla kiitosta kerännyt David O. Russell on tehnyt pojan ja tytön tapaamisesta elokuvan, joka ei nosta katsojan verensokeria insuliinipistosta vaativalle tasolle. Unelmien pelikirjassa rakkaus ei siis ole mikään vaaleanpunainen kuppikakku, jonka ympärillä keijut karkeloivat Mariah Careyn tahdissa. Ei; rakkaus on moniulotteinen mielenhäiriö ja voima, joka voi tuhota ihmisen siinä missä pelastaakin. Russellin elokuvan päähenkilölle rakkaus näyttäytyy samanlaisena pakkomielteenä kuin Marc Webbin ohjaaman (500) Days of Summerin Tomille – ja monelle muulle nuorelle miehelle kautta ihmiskunnan historian.

Matthew Quickin romaaniin pohjautuva (en ole lukenut, en osaa verrata) Unelmien pelikirja kertoo Pat Solinosta (Bradley Cooper), joka saa vaimonsa rysän päältä kiinni työpäivän jälkeen. Mies saa raivokohtauksen ja puolison salarakas melkein lapun varpaaseensa. Välikohtauksen jälkipyykissä Pat päätyy vankilan sijaan kuukausiksi pakkohoitoon, josta vapauduttuaan hän pyrkii paikkaamaan välinsä lähestymiskiellon hankkineeseen vaimoonsa. Samaan aikaan estradille astelee omalla tahollaan pahasti siipeensä saanut Tiffany (Jennifer Lawrence), joka ottaa asiakseen auttaa Patia, mutta vain jos tämä ensin suostuu hänen partnerikseen tanssikilpailuun. Seuraa kahden hajalla olevan ihmisen tutustumisrituaali, joka päättyy juuri kuten katsoja parin tavatessa arvaa – ja toivoo.

Unelmien pelikirjan kiistaton vahvuus on elokuvan henkilöhahmot. Ensimmäisissä kohtauksissaan sekä Pat että Tiffany vaikuttavat henkilöiltä, joita ei toivoisi viereensä junamatkalle Helsingistä Ouluun. Hahmoista välittäminen on kortilla, puhumattakaan heihin samaistumisesta. Elokuvan loppupuolella parille kuitenkin toivoo pelkästään hyvää, ja vielä senkin jälkeen, kun tekijätittelit valtaavat valkokankaan. Siinä David O. Russellin elokuvan suurin saavutus. Se onnistuu esittelemään ilman turhaa sentimentaalisuutta kaksi epämääräistä ja aika epämiellyttävääkin hahmoa, ja saamaan katsojat välittämään heistä.

Sekä Bradley Cooper että Jennifer Lawrence ovat saaneet roolisuorituksistaan Oscar-ehdokkuudet. En usko, että kummallakaan on kovin suuria mahdollisuuksia voittoon, mutta hyvää työtä he tekevät ja lisäksi näyttelijöiden välinen kemia toimii. Jo Rajattomalla monipuolisuuttaan vilauttanut Cooper ottaa taas yhden askeleen loitommas tyhjänpäiväisen Hollywood-komistuksen roolista. Lawrence puolestaan osoitti jo Debra Granikin ohjaamassa Winter’s Bonessa kykenevänsä muuhunkin kuin ampumaan nuolia Nälkäpelissä tai esittelemään sinistä vartaloansa X-Menissä. Sikäli hänen räiskyvä roolisuorituksensa epävakaana Tiffanyna ei yllätä.

Unelmien pelikirjassa on paljon mistä pitää, mutta epäkohtiakin löytyy. Esimerkiksi tanssikilpailu tuntuu päälle liimatulta idealta ja vedonlyönnin tunkeminen elokuvan joka kolkkaan turhalta alleviivaamiselta. Patin pelihullu isäukko (Robert De Niro) tarjoaa muutamat hyvät naurut, mutta loppujen lopuksi neuroottinen hahmo jää liian alleviivatusti koomiseksi kevennykseksi. Sama koskee viiden vuoden tauon jälkeen valkokankaalle palannutta Chris Tuckeria.