Arvostelu: Ridley Scottin ohjaama The Counselor on totaalinen sekasotku tunnetuilta tekijöiltä

Ensi-ilta: 15.11.2013
Alkuperäisnimi: The Counselor
Ohjaaja: Ridley Scott
Käsikirjoittaja: Cormac McCarthy
Pääosissa: Michael Fassbender, Brad Pitt, Javier Bardem, Penélope Cruz & Cameron Diaz
Pituus: 117 minuuttia
Ikäraja: K16
Idea: Asianajaja haluaa helpot huumemassit ja naiset ovat joko ihkuja tai täysiä perkeleitä
Arvostelija: Aki Lehti

Ohjaajana Ridley Scott, kässärin väsännyt Cormac McCarthy ja mukana muutama huippunäyttelijä. Lopputuloksena yksi vuoden hämmentävimmistä elokuvista, josta ei yhdellä katsomiskerrralla ota selvää onko se neroutta vai aivan täyttä paskaa.

Michael Fassbender on lakimies jolla näyttää olevan rahaa, menestystä ja elämänsä nainen Penélope Cruzin muodossa. Kauniimman osapuolen tarjoama rakkaus riittää. Kaikkea muuta pitäisi saada lisää, ilman sen kummempaa syytä. Huumebisnes vaikuttaa hyvältä valinnalta.

Javier Bardem on leveää elämää viettävä rikollinen, joka tietää että homma on lähtenyt lapasesta jo ajat sitten, mutta ei osaa tehdä muutakaan.

Sitten on rikollisen naama norsunvitulla koko ajan oleva, auton kanssa seksiä harrastava pahisnaisystävä. Roolissa Cameron Diaz. Soppaan sekaantuu myös Brad Pittin cowboy-asuun pukeutuva, oman naurettavuutensa tiedostava liimalettinen keskitason rikollinen, jolla on suunnitelma valmiina, jos homma menee perseelleen. Yhteistyökumppanina heillä on meksikolainen huumekartelli, jonka kanssa ei kannata leikkiä. Tai ainakaan mokata. Mokaavat silti.

Käsikirjoittaja, hahmot, ohjaaja, tarina ja suurelta osin näyttelijätkin vaikuttavat olevan kohdillaan. Silti The Counselor on yksi vuoden 2013 rasittavimmista elokuvista. Syitä siihen on monia, mutta päällimmäisenä taitaa olla mahtavan kirjailija Cormac McCarthyn täydellinen kädettömyys kirjoittaa dialogia. Tai ainakaan sellaista dialogia, jota kukaan Maapallo-nimisellä planeetalla asusteleva, puhumaan pystyvä ihmisapina suoltaisi suustaan.

Toinen ongelma on kahden maailman keskinkertaisimman näyttelijän laittaminen samaan elokuvaan loistonäyttelijöiden kanssa. Kolmas taas se, että päähenkilöiden käytökselle ei tunnu löytyvän minkäänlaisia järkeviä motiiveja.Heillä ei ole suurta ongelmaa, josta ei selviäisi ilman rikoksia. Sille tielle on silti pakko lähteä, vaikka kovin innostuneelta lakimies ei missään vaiheessa näytä. Sähläys ja suru. Kaikki on päin persettä. Pahis voitti. The End.

Michael Fassbender, Penélope Cruz ja Javier Bardem, kyllä kiitos. Cameron Diaz ja varsinkin Brad Pitt – ei jumalauta, ei kiitos. Näiden kaikkien iskeminen samaan leffaan näyttää siltä kuin yläasteen näytelmäkerhon jäsenet olisivat samaan aikaan lavalla The Royal Shakespeare Companyn kanssa.

Uransa aikana kaksi, tai korkeintaan kolme pätevää roolisuoritusta tehneen Pittin maneereihin palaa käpy taas saman tien. Täsmälleen samat ilmeet, eleet ja olemus. Ei auta edes se, että äijällä alkaa olla muutama ryppy kasvoissa. Sama Ken-nukke hän on kuin aina. Kentucky Fried Chickenin maskotista, joka oli yksi hänen ensimmäisistä duuneistaan, ei ole kovin pitkä matka yhdeksi maailman suurimpia palkkioita nostavaksi leffatähdeksi. Yhtä paljon lahjoja hänellä on nyt kuin maskottivuosinaan.

Cameron Diaz se sitten osaa olla bitch ja suu mutrussa. On se ilkeä. Yksi ilme, ja vuosi vuodelta enemmän peruukkiin pukeutuvan miehen näköinen.

Tekee pahaa haukkua Cormac McCarthya, mutta The Counselorin kamaluudesta ei juuri muita voi syyttää. Ridley Scott näyttää meille hienoja lähikuvia ja aavikoita, mutta se ei paljoa pelasta, kun dialogi on täyttä campia. Jokainen roolihahmo mussuttaa pseudointellektuellia höpöhöpöä. Mitään ei voi sanoa suoraan, kaikki vuorosanat ovat pelkkää vertauskuvaa ja venkulointia. Ketään ei kiinnosta puhua toiselle ihmiselle. Ihan yhtä hyvin jokainen kohtaus voisi olla monologi.

Jo 80-vuotias McCarthy on hieno kirjailija, suorastaan upea. Veren ääriin eli Lännen punainen ilta on yleissivistykseen kuuluva amerikkalainen romaani. Menetetty maa ja Tie ovat nekin mestariteoksia, ja kääntyivät toimiviksi elokuviksi. Suoraan leffakässäriksi kirjoitettu The Counselor on kuin eri miehen kynästä. Koska virtaa taiteilijassa riittää edelleen ja pää toimii, niin toivotaan hänen keskittyvän tulevaisuudessa kaunokirjalliseen tuotantoon ja unohtavan elokuvaprojektit.

Jonkin sortin kerskakulutuksen ja kapitalismin kriitiikkiä tässä tavoitellaan. Fassbenderin ja Bardemin ympärillä The Counselor kuitenkin kolisee tyhjyyttään. Ja jos kritiikki on tarkoitus tuoda esille näyttämällä meille hahmoja, jotka ovat sisältä tyhjiä, niin paasaus ei mene perille. Yhdenkään hahmon kohtalo ei oikeastaan kiinnosta. Mitä nyt Diazin esittämän koko maailman pahuuden tiivistymän toivoisi kuolevan pois.

Menetetyssä maassa ja Tiessä oli kaiken kamaluuden ja synkkyyden keskellä toivonkipinää, välittämistä toisesta ihmisestä ja rakkautta.

The Counselor on pelkkää nihilismiä, ahneita käveleviä ihmiskuoria. Vaikka Penélope Cruzin hahmon on tarkoitus tuoda mukaan toivoa, niin hän on vain yltiönaiivi nainen, ainoana funktionaan rakastaa lakimiestä. Mitään muuta ei naiseen maailmankuvaan mahdu kuin palvoa kaksilahkeista.

Jos jotain positiivista on pakko keksiä, niin ainakaan elokuva ei selittele liikaa. Se antaa katsojan tulkita sanomansa haluamallaan tavalla. Ehkä The Counselor vaatii useamman katselukerran auetakseen. Yhden kerran perusteella se on omituinen sekoitus campia ja nihilismiä, jonka katsomisesta tulee pahalle tuulelle.