Arvostelu: The Amazing Spider-Mania katsoessa ei tule aikaisempia Hämis-elokuvia ikävä

Ensi-ilta: 6.7.2012
Alkuperäisnimi: The Amazing Spider-Man
Ohjaaja: Marc Webb
Käsikirjoittaja: James Vanderbilt
Pääosissa: Andrew Garfield, Emma Stone, Rhys Ifans, Denis Leary, Martin Sheen & Sally Field
Pituus: 136 minuuttia
Ikäraja: K12

Hämähäkkimiehen valkokangasura käynnistetään uudelleen 10 vuotta ensimmäisen elokuvan jälkeen. ”Nyt jo?”, ihmettelee moni. Oikea reaktio kuuluu kuitenkin: ”Vihdoinkin!”. The Amazing Spider-Man on huomattavasti viihdyttävämpää katseltavaa kuin Sam Raimin ohjaama elokuvatrilogia.

Yleisen konsensuksen mukaan Sam Raimin kaksi ensimmäistä Spider-Man-elokuvaa (2002 ja 2004) lukeutuvat supersankarifilmatisointien parhaimmistoon. Olen kunnioittavasti eri mieltä. Raimi toi Marvel-kustantamon seittisingon valkokankaalle melko onnistuneesti, mutta lapsikatsojille suunnattu trilogia ei ole kestänyt aikaa hyvin. The Avengersin ja Yön ritarin aikakaudella jopa kehuttu Spider-Man 2 tuntuu lapselliselta sähläykseltä. Rehellisesti, onko joku todella jäänyt kaipaamaan Rosemary Harrisin May-tätiä, elokuvasta toiseen toistuvia Mary Janen kidnappauksia, James Francon ylinäyttelemää Harry Osbornea, raivostuttavia lapsinäyttelijöitä, Hämähäkkimiehen maskin jatkuvaa riisumista tai ylipäänsä yhtään mitään koko Spider-Man 3:sta? The Amazing Spider-Mania on syytä tervehtiä ilolla jo siitä syystä, että sen ansiosta Tobey Maguiresta ja Kirsten Dunstista päästiin vihdoinkin eroon.

Itse jäin kaipaamaan aikaisemmista Spider-Man-elokuvista vain J. K. Simmonsin esittämää J. Jonah Jamesonia. Uudessa elokuvassa joviaali lehtikeisari ei esiinny lainkaan, ja Daily Bugleenkin viitataan vain ohimennen. Jos tämä saa vetämään herneen nenään, on ontelossa pian kokonainen risotto. The Amazing Spider-Man on nimittäin ihan erilainen tulkinta Hämähäkkimiehen synnystä kuin mitä elokuvayleisö todennäköisesti odottaa. Sarjakuvafanit tuskin uudesta Hämähäkkimiehestä järkyttyvät – niin monessa liemessä on supersankari keitetty 50-vuotisen uransa aikana.

James Vanderbiltin käsikirjoittamassa tarinassa keskitytään aikaisempaa enemmän Peter Parkerin sielunmaisemaan ja supervoimatkin siunaantuvat sankarille eri tavalla. Elokuvan alkupuolella Norman ”Vihreä Menninkäinen” Osbornin johtaman Oscorpin palveluksessa työskentelevä tutkija Richard Parker (Campbell Scott) katoaa vaimonsa Maryn (Embeth Davidtz) kanssa selittämättömästi. Pariskunnan orvoksi jäänyt Peter-poika (Max Charles) jää asumaan Ben-setänsä (Martin Sheen) ja May-tätinsä (Sally Field) kanssa. Vuosia myöhemmin lahjakas, mutta sosiaalisesti epävarma nuorukainen (Andrew Garfield) alkaa selvittää vanhempiensa kohtaloa ja tapaa isänsä kollegan Curt Connorsin (Rhys Ifans), joka auttaa Peteriä syvemmälle salaisuuksien verkkoon.

Kuten kehyskertomus vihjaa, ei The Amazing Spider-Man ole niinkään Hämähäkkimiehen syntytarina kuin Peter Parkerin kasvutarina pojasta mieheksi. Tämä tervetullut painotus nostaa elokuvan kiinnostavuutta tuntuvasti ja erottaa sen useimmista supersankarifilmatisoinneista.

Sam Raimi nojasi Spider-Man-trilogiassaan Stan Leen, Steve Ditkon ja John Romitan 1960-luvun sarjakuviin. Lopputuloksena oli kummallisen pehmeä retroseikkailu, kun taas The Amazing Spider-Manissa on huomattavasti modernimpi ja synkempi ote. Tällä kertaa aineksia on ammennettu klassisten Hämis-tarinoiden sijaan Brian Michael Bendisin ja Mark Bagleyn Ultimate Spider-Man -lehdestä. Sen tarkoituksena oli päivittää Hämähäkkimies 2000-luvulle ja samaan ovat tähdänneet myös The Amazing Spider-Manin tekijät. Lopputulos on melko onnistunut.

The Amazing Spider-Man on täynnä onnistuneita henkilöhahmoja ja etenkin sen verkkainen alkupuoli toimii hyvin. The Social Networkista tuttu Andrew Garfield on mainio sekä Peter Parkerin että Hämähäkkimiehen roolissa. Kaveri soittaa suuta juuri oikealla sarkastisella asenteella ja osaa oikeaoppiset Todd McFarlane -poseeraukset niin hyvin, että pukuun tehdyt muutoksetkin unohtuvat pian. Sankarin tyttöystävä Gwen Stacya esittävä Emma Stone ei jää juurikaan Garfieldin varjoon. Siviilielämässäkin seurustelevan nuorenparin välinen kemia toimii valkokankaalla hyvin, mikä on elokuvan onnistumisen kannalta oleellista.

Virheetön elokuva The Amazing Spider-Man ei suinkaan ole. Eniten siinä itkettää tarinan pahis Lisko. Rhys Ifans tulkitsee Liskon ihmisminä Curt Connorsia osuvasti ja onnistuu luomaan tiedemiehestä sympaattisen korvikeisähahmon Peterille. Valitettavasti hirviöpuoli jättää toivomisen varaa aina ulkonäöstä lähtien. Eläimellisempi ja pitkäkuonoisempi Lisko olisi mielestäni ollut sopivampi versio valkokankaalle kuin nyt nähty. Mikään, mikä tuo mieleen vuoden 1993 Super Mario Bros -elokuvan ei ole hyvä asia. Liskon pistesaldoa rokottaa myös ilkimyksen pöhkö ”maailmanvalloitussuunnitelma”, joka muistuttaa liikaa 2000-luvun alkupuolen supersankarielokuvista.

Muitakin Raimin trilogian mieleen palauttavia höpsöyksiä elokuvaan on eksynyt. Hämähäkkimiehen maski ei meinaa pysyä päässä tälläkään kertaa, seittisinkoillessa hihkutaan liikaakin ja New Yorkin asukkaiden yhteishenkeä tuodaan taas tarpeettomasti esille. Kun joukko rakennusalan ammattilaisia yhdistää voimansa supersankaria auttaakseen, löytää katsojan leuka rinnan nopeasti. Toki Hämähäkkimies on New Yorkin nimikkosankari, mutta ei asiaa nyt ihan näin alleviivaten tarvitse edes valkokankaalla esittää. 

The Amazing Spider-Manin on ohjannut lähinnä pari vuotta sitten ilmestyneestä (500) Days Of Summer -komediasta tuttu Marc Webb. Miehen kokemattomuuden isojen toimintakohtausten ohjaajana huomaa. Näyttävistä erikoistehosteista ja 3D-efektistä huolimatta ne ovat elokuvan tasapaksuinta antia. The Amazing Spider-Man onkin sikäli outo supersankarielokuva, että se on kiinnostavimmillaan rauhallisten hetkiensä aikana. Paikoin uusi Hämis-filmatisointi tuntuu peräti indiedraamalta, mikä on piristävää vaihtelua supersankaririntamalla. Kaikki tätä tuskin kuitenkaan arvostavat, ja aivotonta kesähöttöä katsomaan saapuneet saattavatkin poistua elokuvateatterista nälkäisinä. No, jatko-osa on luonnollisesti jo suunnitteilla.

The Amazing Spider-Manin lopputekstien aikana nähtävä kohtaus antaa vihiä tulevasta, mutta on muuten melkoinen antikliimaksi Norman Osbornea koko elokuvan ajan valkokankaalle odottaneille faneille.

Arvostelija: Tatu Junni