Arvostelu: The World’s End on hauska, mutta myös koskettava komedia

Ensi-ilta: 8.11.2013
Alkuperäisnimi: The World’s End
Ohjaaja: Edgar Wright
Käsikirjoittaja: Simon Pegg & Edgar Wright
Pääosissa: Simon Pegg, Nick Frost, Paddy Considine, Martin Freeman, Eddie Marsan & Rosamund Pike
Pituus: 109 minuuttia
Ikäraja: K12
Idea: Kaverit joutuvat kärsimään, koska Simon Pegg haluaa juoda kaljaa
Arvostelija: Tatu Junni

Saatiinhan se vihdoin tännekin! Edgar Wrightin ohjaama The World’s End uhkasi jättää Suomen elokuvateatterit kokonaan väliin, mutta toisin onneksi kävi.

Edgar Wright, Simon Pegg ja Nick Frost ovat taas kimpassa, ja maailmassa kaikki hyvin – jos siis maailmanloppua ei lasketa. Mainiosta Spaced-tv-sarjasta ja Shaun of the Deadista sekä kohtalaisesta Hot Fuzzista tuttu kolmikko päättää ”Cornetto-trilogiansa” elokuvalla, joka on sopusuhtainen sekoitus katkeransuloista nuoruuden nostalgiaa, peribrittiläistä pubikulttuuria ja bromance-komediaa.

The World’s Endin toinen toistaan yllättävämpiä juonenkäänteitä sisältävä tarina lähtee liikkeelle ”ikinuoren” Gary ”Kunkku” Kingin (Simon Pegg) halusta palata nuoruusvuosien kunnianpäiviin Newton Haveniin. Legendaarinen Kultainen Maili -pubikierros jäi vuonna 1990 ikävästi kesken, ja nyt se pitää saattaa päätökseen.

Siispä Peter (Eddie Marsan), Oliver (Martin Freeman), Steven (Paddy Considine) ja Andy (Nick Frost) mukaan ja takaisin radalle!

Tai sitten ei.

Gary kun on ainoa, jota nuoruuden kotkotukset jaksavat enää kiinnostaa. Sisters of Mercy -paitaan pukeutuva rasvatukkainen sätkyapina on niin monen ikinuoren tavoin vain junasta jäänyt ressukka, jonka ”ikuinen rokkaaminen” on tosiasiassa surullista itsepetosta ja parempien aikojen muistelua.

”I remember sitting up there, blood on my knuckles, beer down my shirt, sick on my shoes and seeing the orange glow of a new dawn break and knowing in my heart life would never feel this good again. And you know what? It never did.”

Viekkaudella ja vääryydellä Gary saa kuitenkin houkuteltua nelikon mukaansa nuoruuden maisemiin 12 huurteista kumoamaan.

Kuten odottaa saattaa, ei todellisuus vastaa viisikon odotuksia. Keski-ikä painaa päälle, menneisyys nostaa päätään ja Andy, entinen bailupeto, on heittäytynyt sadevettä lipittäväksi absolutistiksi. Ihan kuin tässä ei olisi tarpeeksi kestämistä, Newton Havenin väkikin vaikuttaa jotenkin oudolta. Mitä nuokin tuolla tuijottavat…?

Ei tarinasta sen enempää, vaikka elokuvan arvosteleminen puhumatta mitään sen puolivälin jälkeisistä tapahtumista hyvin haastavaa onkin. Yllätyksellisyys on iso osa komedian toimivuutta, joten ravataan nyt puujaloin tämä arvostelu loppuun.

Liian pitkäksi venähtänyt The World’s End ei ole aivan yhtä hillitön kokonaisuus kuin Shaun of the Dead, mutta Hot Fuzzin se sentään päihittää. Elokuvan parasta antia ovat sen päättömien juonenkäänteiden lisäksi teräväksi veistetty dialogi, tasapainottelu verbaalisen ja fyysisen komedian välillä sekä aikuistumisen uskottava kuvaaminen.

Ja näyttelijät tietenkin, ei unohdeta heitä. Elähtänyttä teinigoottia esittävä Simon Pegg on elokuvan moottori, joka potkii tarinaa eläväisesti eteenpäin. Nick Frost puolestaan on taas kerran oiva aisapari Peggille. Pekkaa pahemmaksi ei jää mainio Martin Freeman tai sivuosassa höpsön roolin vetävä Bond-mies Pierce Brosnan.

Myös brittileffojen vakiokasvo Bill Nighy jaksaa hymyilyttää, vaikkei naamaansa valkokankaalla tällä kertaa näytäkään.

Lukuisten naurujen lisäksi The World’s End tarjoaa katsojalle kelpo kertomuksen veljeydestä ja matkasta menneeseen. Elokuva toiminee sitä paremmin, mitä lähempänä oma ikä on sen hahmojen vastaavaa. (Itse olen 32, mutta hyvin jo kolisi.) Tiedättekö sen epämääräisen tunteen, kun huomaa suhtautuvansa omiin etsikkovuosiinsa samanaikaisesti sekä lämmöllä että kiitollisuudella niiden loppumisesta?

Sitä tunnetta The World’s End vuoroin ruokkii ja ravistelee.

Lisäksi The World’s End tekee Sidewaysit ja janottaa. Varatkaa elokuvan näkemisen jälkeen itsellenne mahdollisuus tuoppiin tai tusinaan. Suu nimittäin alkaa napsaamaan huurteista jo ensimmäisen vartin jälkeen.

”We’re going to see this through to the bitter end. Or… lager end. ”