Arvostelu: Tree of Life syleilee koko maailmaa

Alkuperäisnimi: The Tree of Life
Ensi-ilta: 26.8.2011
Ohjaaja: Terrence Malick
Käsikirjoittaja: Terrence Malick
Pääosissa: Brad Pitt, Sean Penn, Jessica Chastain, Hunter McCracken
Elokuvan pituus: 139 minuuttia
Ikäraja: K11
Elokuvan kotisivu: www.foxsearchlight.com/thetreeoflife/

Mistä puhumme kun puhumme Tree of Lifestä? Puhummeko Terrence Malickista, joka tekee elokuvia niin harvakseltaan, että jokainen ensi-ilta on tapaus? Puhummeko elokuvasta, joka voitti Cannesin Kultaisen palmun? Puhummeko dinosauruksista, jotka yhdessä vaiheessa ilmestyvät valkokankaalle? Puhummeko pirstaleisesta rakenteesta, utuisesta kertojasta, omituisesta lopusta?

Kuulostaa monimutkaiselta, mutta ei ole ja samaan aikaan on. Tree of Lifen ytimessä on kuvaus lapsuudesta 1950-luvulla Teksasissa. Perheen kolme poikaa Jack, R.L. ja Steve (Hunter McCracken, Laramie Eppler ja Tye Sheridan) viettävät päivänsä isän (Brad Pitt) ja äidin (Jessica Chastain) ristiaallokossa. Isä komentaa poikia tuimasti, mutta yrittää myös näyttää rakastavansa heitä. Äidille tärkeämpää on lempeys ja lähimmäisenrakkaus.

Yksi hyvä syy Tree of Lifen katsomiseen on näyttelijöissä. Brad Pitt on Terrence Malickin ohjattavana löytänyt itsestään sellaisen näyttelijän, joka hän yritti olla Benjamin Buttonissa: jämäkkä ja herkkä, läsnä muttei imelä. Hienoimmin onnistuu kuitenkin nuori McCracken, joka on niin luonteva ja epänäytteleväisen oloinen, että samaa hahmoa aikuisiällä esittävä Sean Penn tuntuu kesäteatterin puskafarssin pääjehulta. Ei sillä, että Penn olisi huono, mutta hänen tehtävänsä Tree of Lifessä on kuvastaa, miten kauas Jack on lapsuudestaan ajelehtinut.

Pojat saavat olla sellaisia kuin lapset ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan – kiusaavat toisiaan, ihmettelevät maailmaa, könyävät heinikossa, miettivät mitä aikuisuus on. Isä sanoo yhtä ja tekee toista, äiti taas tuntuu antavan kaiken anteeksi. Miten tässä nyt pitäisi olla?

Niin, Jack nähdään myös aikuisena, sillä kasvutarinaa ympäröi nykyhetkessä kerrottu kehys. Siinä Sean Penn kulkee huolestuneen näköisenä ympäriinsä pilvenpiirtäjässä ja asfalttikaduilla samalla kun näennäisen irrallisina lauseina pohdiskeleva kertojanääni miettii, mitä lapsuusvuosien aikana ja jälkeen oikeastaan tapahtuikaan. Sen verran nähdään, että jossain vaiheessa äidille tuodaan kirje, jossa kerrotaan yhden pojista kaatuneen asepalveluksessa, varmaan Vietnamissa.

Tämän kehyskertomuksen lisäksi on tietysti pitkähkö pätkä, jossa maailmankaikkeus syntyy. Se, kuten koko elokuva, on täynnä Emmanuel Lubezkin filmille kaappaamia kauniita kuvia, joiden yhteys toisiinsa tuntuu välillä aika haperolta. Aurinko paistaa kultaisena äidin tukkaan, dinosaurus harkitsee toisen surmaamista, puu kasvaa.

Elokuva on kuin fraktaali tai rikkoutunut mosaiikki, jossa samat rakenteet näkyvät niin kokonaisuudessa kuin rakennuspalasissa ja kokonaiskuvasta saa selvää, vaikka osa sirpaleista puuttuukin. Tuntuu kuin Tree of Lifen näyttelijät, kohtaukset ja kuvat olisi löydetty eikä suunniteltu.

Tree of Life on ylitsevuotava ja pakahduttava elokuva. Isän ja äidin yksinkertaistavalta tuntuva vastakkainasettelu sekä kaikista saumoista tihkuva hengellisyys saattavat ärsyttää. Toisia vaivaa elokuvan näennäinen päämäärättömyys ja tarinan hataruus. Valituksiin on aihetta. En väitä, että olisin valaistunut, saavuttanut syvällisen ymmärryksen Tree of Lifestä ja ymmärtänyt kaikki sen puutteet vahvuuksina. Väitän, että harvoin tulee vastaan elokuvaa, joka tuntuu olevan näin tiukasti elossa.

Arvostelija: Olli Sulopuisto