Big Gamessa on sopivasti seikkailun makua

Ensi-ilta: 19.3.2015
Ohjaaja: Jalmari Helander
Käsikirjoittaja: Jalmari Helander 
Pääosissa: Samuel L. Jackson, Onni Tommila, Jim Broadbent, Ray Stevenson, Felicity Huffman, Victor Garber, Ted Levine 
Elokuvan pituus: 90 minuuttia
Ikäraja: 12
Idea: Kasaritoiminta on maailman paras genre
Arvostelija: Olli Sulopuisto

Big Game on suoraviivainen elokuva. Se on kunnianosoitus 1980-luvun toiminta- ja seikkailuelokuville, joka ei parodioi tai pyri edistämään genreä. Elokuvan käsikirjoittaja-ohjaaja Jalmari Helander selvästi tietää mitä haluaa ja tavoittaa sen, mikä on hyvä saavutus. 

Kyseessä on suomalaisen elokuvan virstanpylväs jo yksin tuotannon koon takia. Tietylle elokuvafanien ryhmälle Big Game on kiinnostavin suomalainen juttu vuosiin ja koska luet tätä arviota Domen sivuilta, kuulut todennäköisesti tuohon joukkoon. Luulen, että tällaiset katsojat saavat elokuvalta sen mitä ovat menossa hakemaan. 

Minusta Helanderin edellinen elokuva Rare Exports toimi paremmin lyhäreinä kuin kokoillan elokuvana, sillä tarina ja tyylittely paiskasivat kättä yhtä näppärästi kuin lätkä-äijät. Big Gamessa ei ole samaa vikaa. Se näyttää hyvältä eli kalliilta. Onhan elokuva kuvattu siisteissä maisemissa Saksan vuoristossa, räjähdykset ja muut efektit menevät yleensä aivan täydestä ja musiikissa on tarpeeksi jousia ja patarumpuja.

Tavallaan kyseessä on kritiikkiä vastustava teos. Ei siksi, että Big Game olisi tyhmä elokuva, vaan siksi, että rehellisin keksimäni tapa kuvailla sitä on ”nautin menosta, vaikka välillä oli tylsää”. Ristiriitaisesti juuri Big Gamen suuruus tekee siitä eräällä tavalla kokoaan pienemmän elokuvan.

Olisi tietysti mahdollista purkaa merkityksiä esimerkiksi kohtauksesta, jossa ensimmäiselle omatoimiselle metsästysreissulleen lähetetty Oskari (Onni Tommila) iskee saaliinsa kimppuun niin, että kamera näkee hänen vain kuivaharjoittelevan, mutta ääniraita kertoo, mitä poika kuvittelee tapahtuvan. Siinä taitaa olla elokuvantekijä Helanderin omakuva elegantisti tiivistettynä. Mutta entäs sitten?

Pelin henki on selvä: on hyviksiä ja pahiksia, toiset yrittävät karata ja toiset ottaa kiinni. Juoni, jossa Air Force One rysähtää maihin jossain päin Suomen Lappia ja Yhdysvaltain presidentti (Samuel L. Jackson) joutuu turvautumaan Oskarin apuun, on sitä miltä näyttääkin — kehikko, joka ohjailee hahmoja toimintakohtauksesta toiseen. Sutkauksia on riittävästi.

Tarina etenee rinnakkain kahdessa paikassa, Lapissa ja Pentagonissa sijaitsevassa komentokeskuksessa. Helander ei saa oikein minkäänlaista imua jälkimmäisen kohtauksiin, joissa pukumiehet ja -naiset tiuskivat käskyjä toisilleen. Luonnenäyttelijä Jim Broadbent on niin rautainen ammattilainen, että  rakentaa melkein kokonaisen hahmon personallisesta vaateparresta ja voileivästä, mutta muut — edes Felicity Huffman tai Victor Garber — eivät saa sitä vähää kasaan.

Elokuvaa vaivaa kokonaisuutena tietynlainen löysyys. Fiilistely kuuluu pelin henkeen, mutta sen pitäisi olla tasapainossa armotta eteenpäin jyräävien toimintakohtausten kanssa. Lisäksi minua vaivaa eräs haist’ fiddu ja henki pois -tyyppinen kohtaus, joka tuntuu tyylirikkeltä suhteessa muuhun elokuvaan. Olihan se siisti juttu, mutta ikään kuin pykälää korkeamman ikärajan leffasta.

Ilmeisesti 1980-luvusta on nyt kulunut tarpeeksi aikaa, sillä 2010-luvulla on tehty kasarimallin mukaisia nuorisolaissuuntautuneita toimintaseikkailuja useitakin. Super 8 jäi pelkäksi Spielberg-pastissiksi, kun taas Attack the Block onnistui tavoittamaan esikuviensa hengen, vaikka näyttikin erilaiselta. Big Game on jonkinlainen välimuoto näistä kahdesta. Se on itsetietoinen muttei -ironinen. 

Vilpittömyys lienee avainsana. Pojan kasvutarinasta sekä sijaisisin eli presidentin että oikean isin (Jorma Tommila) kanssa saadaan puristettua sen verran tunnetta, että meinasin tirauttaa kyyneleen. Voin kertoa, että niin ei todellakaan käynyt neljännen Indiana Jonesin tai viidennen Die Hardin kohdalla.

Ja kun liikutuksen aiheista puhutaan, niin onhan se nyt hienoa, kun alkuteksteissä kamera liitelee vuoristomaisemassa ja Onni Tommilan nimi lävähtää valkokankaalle heti Samuel L. Jacksonin jälken. Perhana sentään!