Borat

Kazakstanilainen Borat Sagdiyev on melkoinen pakkaus. Hänen siskonsa on prostituoitu, veljensä vammainen ja kämppäkaverina on lehmä. Borat pelkää juutalaisia, inhoaa mustalaisia ja pitää naisia orjina. Nyt tämä sankari on lähetetty reportaasimatkalle Yhdysvaltoihin ottamaan oppia maailman mahtavimmasta valtiosta. Mitähän siitäkin seuraa?

Kuten kaikki täysi-, teini- ja päiväkoti-ikäiset tietävät, Borat ei kuitenkaan ole sitä miltä näyttää. Todellisuudessa hän on Cambridgessa historiaa opiskelleen Sascha Baron Cohenin luomus. Cohen on pirullisen taitava koomikko, joka pysyy roolissaan, tapahtuipa mitä hyvänsä.
Suomenkin televisiosta tutut Borat, Ali G ja Brüno ovat hänen luomuksiaan, jokainen omalla sarallaan ylittämättömän hieno luomus ja idiotismin timanttinen tiivistymä.
Odotukset olivat siis korkealla.

Borat on Cohenin toinen elokuva. Ensimmäinen, Ali G Indahouse, oli nimihahmon ympärille rakennettu pieru-pilvi-seikkailu, joka oli kyllä hauska, mutta myös kaukana Cohenin huumorin ydinosaamisalueesta eli armottomasta satiirista oikeiden ihmisten kustannukselta.
Boratin pressimateriaaleissa Cohenia markkinoidaan kertomalla, kuinka hän paljastaa amerikkalaisen kulttuurin ennakkoluuloja, tekopyhyyksiä, rasismia, antisemitismiä, naisvihaa ja kiihkoisänmaallisuutta. Ja kerrankin mainos on oikeassa – Cohen todellakin osaa tehdä kaiken tuon.
Se puoli hänen työstään vain on Boratissa haudattu.
Otetaan esimerkiksi kohtaus, jossa Borat ja hänen tuottajansa menevät yöksi majataloon. Sen omistaa suloinen vanha pariskunta, joka on juutalainen. Asian tajuaminen tietenkin säikäyttää Boratin.
Mutta mikä tässä on hauskaa, ellei tiedä Cohenin olevan itsekin juutalainen? Eikö hänen temppujensa perusajatus ole juuri siinä, että se paljastaa muiden ennakkoluulot? Miksi sen sijaan näytetään juutalaista näyttelijää, joka näyttelee pelkäävänsä juutalaisia?
Jos katsoja ei tuntisi Borat-hahmon taustoja etukäteen, olisiko tuo kohtaus edes hauska – ja miksi? Onko ylipäätään järkevää odottaa, että elokuvan menisi katsomaan joku, joka ei tunne jutun jujua?
Vastaavasti: miksi pitäisi nauraa, kun kaksi karvaista miestä – molemmat näyttelijöitä – painii alasti? Koska heidän telmimisensä näyttää homoseksiltä ja paljastaa ennakkoluuloja?

Pohjimmiltaan Boratia siis vaivaa sama ongelma kuin kaikkia sketsisarjoista tehtyjä elokuvia. Itse vitsit ovat hauskoja – aivan mahtavan hauskoja – mutta niitä yhdessä pitävä kerronnallinen liima on tylsää.
Osaltaan kyse on kovista ennakko-odotuksista. Boratin piti kaiken järjen mukaan olla paitsi vuoden hauskin, myös vuoden satiirisin, elokuva. Lopputulos on sekasikiö, joka puolet ajasta silittelee itseään ja puolet ajasta vetää itseään turpaan.
Elokuvassa on lukuisia kohtauksia, jolloin Borat onnistuu tehtävässään vulgaaripsykoanalyytikkona: hän houkuttelee ihmisiä puhumaan naisten alistamista, orjuuden ihanuudesta ja kaikkien irakilaisten tappamisesta.
Käsikirjoitettu materiaali on toki sekin hauskaa, mutta väärällä tavalla. Ihmiset reaktiot ovat nimittäin aina aidompia ja siksi hauskempia kuin parhaankaan näyttelijän naamanvääntelyt.
Siitä todistaa myös Kazakstanin Yhdysvaltain suurlähetystön reaktio. Se on nimittäin julkaissut verkkosivuillaan läjän tiedotteita, joissa yritetään surkuhupaisalla tavalla kääntää Boratin saama julkisuus voitoksi. Niistä hienoimmassa todetaan, että ”elokuvan ainoa fakta Kazakstanista on maan sijainti. Samalla kuitenkin toivomme, että se lisää katsojien kiinnostusta oikeaan Kazakstaniin.”
Aina sopii toivoa.

Borat
Yhdysvallat 2006
K15

Ohjaus Larry Charles
Käsikirjoitus Sacha Baron Cohen, Anthony Hines, Peter Baynham & Dan Mazer
Pääosassa Sascha Baron Cohen

Kesto 85 minuuttia