Elokuva-arvostelu: Painajainen Elm Streetillä

Alkuperäisnimi: A Nightmare On Elm Street
Ohjaaja: Samuel Bayer
Käsikirjoittaja: Wesley Stick & Eric Heisserer
Pääosissa: Jackie Earle Haley, Clancy Brown & Rooney Mara
Elokuvan pituus: 97 minuuttia
Ikäraja: K15
Elokuvan kotisivu: www.nightmareonelmstreet.com

”Miksipä keksiä uutta, kun voi ammentaa vanhasta?” on Hollywoodin uusi mantra. Sen on nielaissut myös musiikkivideoiden parista elokuvaohjaajaksi ponnistanut Samuel Bayer, jonka esikoinen Painajainen Elm Streetillä -remake on kuin kehno kopion kopio Wes Cravenin 26 vuoden takaisesta kauhuklassikosta.

The Texas Chainsaw Massacre, The Amityville Horror, Friday The 13th, Dawn Of The Dead, The Hills Have Eyes, Halloween… Pari vuosikymmentä vanhojen kauhuelokuvien päivityksiä on nähty viime vuosina jo ähkyksi asti, eikä Painajainen Elm Streetillä suinkaan jää sarjan viimeiseksi. Kehitteillä on mm. The Thing, Evil Dead ja The Fright Night.

Ani harva uusioversioista on yltänyt lähellekään alkuperäisten tasoa. Moiseen ei kykene myöskään Painajainen Elm Streetillä, vaikka noudattelee etenkin alkupuolella tarinaltaan esikuvaansa lähes kohtauksesta toiseen. Päivityksiä on oikeastaan vain kaksi: visuaalinen ilme ja Freddyn pedofilia. Juonesta noin 15 prosenttia on itse keksitty, mutta kun tämän enempää ei ole tarjota, olisi elokuvan voinut huoletta jättää tekemättä.

Painajainen Elm Streetillä -remaken kaava on siis tuttu. Elävänä poltettu Freddy Krueger (Jackie Earle Haley) jahtaa teinejä heidän unissaan ja vain Nancy (Rooney Mara) voi hänet pysäyttää. Katsojaa ei koko touhu paljon vähempää voisi kiinnostaa, sillä kaikki tietävät jo, mitä tulee tapahtumaan ja kuka kuolee. Tunnelmaa elokuvassa ei ole nimeksikään ja kauhukin pohjautuu vain halpaan ääniefektisäikyttelyyn.

Clancy Brownin ohella elokuvan ainoa mieleenjäävä näyttelijä Jackie Earle Haley on osoittanut Little Childrenillä ja Watchmenillä olevansa ensiluokkainen valkokangasfriikki. Robert Englundin veroiseksi Freddyksi hänestä ei kuitenkaan ole. Syy ei ole pelkästään Haleyn: ohjaaja Bayer ei saa hahmoon minkäänlaista otetta, repliikit ovat tylsiä ja kaiken lisäksi uusi Freddy näyttää kynityltä mutanttihamsterilta. Takaisin juoksupyörääsi siitä, jöröjyrsijä!

Nikottelua tuottaa myös Freddyn pedofiliset mieltymykset, jotka vihdoinkin on uskallettu tuoda valkokankaalle. Alkuperäisiä Elm Street -elokuvia katsoessa olin ainakin itse aina Freddyn puolella, mutta miten kannustaa kaveria, joka sekaantuu lapsiin? Ilmeisesti tekijät ovat halunneet tehdä 2010-luvun Freddystä vielä entistäkin pahemman hirviön ja pahinta, mitä he saivat kasaan, oli jo Cravenin itsensäkin keksimä pedofilia. Käsikirjoittajat Wesley Stick ja Eric Heisserer eivät selvästi ole ymmärtäneet Freddy-elokuvien ydintä ollenkaan. Ei meitä kiinnosta, selviävätkö teinit hengissä, vaan miten Freddy heidät lahtaa! Kukaan ei kuitenkaan halua kannustaa pedofiiliä ja sen myötä koko Painajainen Elm Streetillä -elokuvalta menee helposti pohja jo ensimetreillä. Sama se millainen hahmon alunperin piti olla.

Painajainen Elm Streetillä saattaa olla ihan jännä elokuva 12-vuotiaalle teinille, joka haluaa katsoa jänskää puukkohippaa vanhemmiltaan salassa. Alkuperäisen elokuvasarjan ystäville sitä ei kuitenkaan voi suositella, sillä minkäänlaista jännitystä ei heille ole tarjolla. Kukapa olisi uskonut, että 80-luvun kökkötehosteita, Freddyn one-linereita ja nuorta Johnny Deppiä tulisi joku päivä ikävä.

Teksti: Tatu Junni