Grand Budapest Hotelissa tyyli pyyhkii todellisuudella pöytää ja niin on hyvä

Ensi-ilta: 11.4.2014
Ohjaaja: Wes Anderson
Käsikirjoittaja: Wes Anderson
Pääosissa: Ralph Fiennes, Toni Revolori, F. Murray Abraham, Mathieu Amalric, Adrien Brody, Willem Dafoe, Jeff Goldblum, Harvey Keitel, Jude Law, Bill Murray, Edward Norton, Saoirse Ronan, Jason Schwartzman, Lea Seydoux, Tilda Swinton, Tom Wilkinson, Owen Wilson
Elokuvan pituus: 101 minuuttia
Ikäraja: K12
Idea: Wes Anderson kaipailee fantastisen tyylikkään menneen maailman perään.
Arvostelija: Olli Sulopuisto

Paketti, jonka sisällä on paketti, jonka sisällä on paketti, jonka sisällä on paketti. Jokainen kääritty hienoon paperiin ja sidottu lahjanauhalla, joka on kiharrettu vetämällä se peukalon ja saksien välistä. Sellainen on Grand Budapest Hotel, sillä se on Wes Andersonin elokuva, ja Wes Andersonin elokuvat ovat kaunista piperrystä.

The Grand Budapest Hotel sijoittuu 1930-luvulle kuvitteelliseen Zubrowkan valtioon, joka on jossain Saksan rajamailla. Tosin eipä sillä, että Andersonin elokuvien tapahtumapaikat koskaan olisivat erityisen vahvasti kytköksissä todelliseen maailmaan. Zubrowka on sivistysporvarillisen Euroopan viimeinen jäänne, muinaismuisto jo eläessään.

Sellainen on myös elokuvan päähenkilö ja hotellin consierge Gustave H (Ralph Fiennes), joka huolehtii jokaisen asiakkaan toiveista viimeistä silausta myöten niin hengellisissä kuin ruumiillisissakin asioissa. Tai kuten hän itse asian muotoilee: ”makaan kaikkien ystävieni kanssa”. Täyden palvelun talo, siis.

Hänen rinnallaan vipeltää Zero Moustafa (Tony Revolori), jolle jopa juoksupojan homma hotellissa on parempi vaihtoehto kuin mitään, mitä sodan raatelema kotimaa voisi tarjota.

Elokuvalla on myös juoni, mutta jos rehellisiä ollaan, se ei ole kauhean kiinnostava. Kadonnut testamentti, taidevarkaus, orastava fasismi, nuoret rakastavaiset ja irtosormet littyvät asiaan tavalla tai toisella.

Tarkoitan, että Wes Andersonin elokuvissa jos jossain on mielestäni oikeutettua uppoutua hetkien ja tunnelmien synnyttämään nautintoon, ja unohtaa hetkiseksi se, miten tarina lorisee eteenpäin. Tarinan tarkoitus on pakottaa henkilöt uuteen paikkaan, joka on esitetty uudella tavalla, jonka näkeminen tuottaa mielihyvää.

Se ei silti tarkoita, että elokuva olisi pelkkää pintaa, vaan päinvastoin. Kerrankin pinta eli tyyli ja sisältö eli tarkoitus ovat tasapainoisessa suhteessa keskenään. Elokuva – no, iso osa siitä – on kuvattu niin sanotussa Academy Ratio -kuvasuhteessa, joka on suunnilleen vanhan neliötelkkarin mallinen.

Mikä sopisikaan paremmin elokuvalle, jossa kuvataan (heh heh) vanhaa maailmaa? Kuvasuhde viittaa menneeseen aikakauteen tai oikeammin silloin tehtyihin elokuviin, joita ohjaaja-käsikirjoittaja-yleispäällikkö Anderson rakastaa ilmeisen syvästi. Myös perinteiset Andersonin kuvalliset tunnusmerkit ovat tallella – tiukan symmetrinen asettelu, täyteen ahdettu ruutu ja kamera, joka kääntyy sotilaallisen jämptisti, mieluiten 90 astetta kerrallaan.

Wes Andersonin elokuvassa takaa-ajo näyttää pienoismallianimaatiolta ja ammuskelukohtaus ei näytä ainakaan kenenkään muun ammuskelukohtaukselta. Niin on tarkoituskin. Niiden ei ole tarkoituskaan näyttää realistiselta ja sitä paitsi niin sanottu realistinen elokuvaustyyli on vain joukko toimintatapoja, joihin olemme turtuneet niin pahasti, että kaikki siitä poikkeava vaikuttaa Kummalliselta ja Oudolta. (Anteeksi, aloin saarnata.)

Grand Budapest -hotelli on lumoava vanha raunio, jonka käytävillä ja ympärillä kirmaa aivan naurettava näyttelijäkaarti. Jo mainitsemieni Fiennesin ja Revolorin lisäksi mukana ovat F. Murray Abraham, Mathieu Amalric, Adrien Brody, Willem Dafoe, Jeff Goldblum, Harvey Keitel, Jude Law, Bill Murray, Edward Norton, Saoirse Ronan, Jason Schwartzman, Lea Seydoux, Tilda Swinton, Tom Wilkinson ja Owen Wilson.

Porukkaa on niin paljon, ettei kaikille meinaa löytyä käyttöä, mutta taitavimmat lypsävät muutamien sekuntien valkokangasajasta irti kaiken mahdollisen. Tilda Swinton on maskeerattu tunnistamattomaksi, Jeff Goldblum outoilee ihanasti, Adrien Brody vihaa vittu kaikkia, Harvey Keitel heiluttelee miestissejään vangitsevasti, Willem Dafoe näyttää vampyyriltä ja Bill Murray esittää periaatteessa itseään, mikä ei ole koskaan huono homma.

Hekin toteuttavat tyyli on tarkoitus -mottoa, kuten pitääkin. Elokuvissahan ei ole kyse siitä, mistä ne kertovat, vaan miten ne kertovat sen. Niinpä esimerkiksi Jeff Goldblumin hypnoottisen erikoislaatuinen rytmi muuttuu sitä hauskemmaksi, mitä pidempään sitä tuijottaa. Mahtaako hän olla sukua Kaa-käärmeelle?

Jos orkesterin kapellimestarina huitoo Anderson, tähtisolisti on Fiennes. Monissa aiemmissa Anderson-elokuvissa päähenkilö on ollut lakoninen kuin tiejyrän alle jäänyt laiskiainen (…mmitä?), mutta Gustave H räiskyy energiaa. Suurimman osan ajasta se kanavoituu consiergen työhön, mutta välillä läikkyy yli ja silloin perkeleet lentävät.

Koko Grand Budapest Hotelin yllä huljuu melankolian ja nostalgian varjo. Ehkä se on väistämätöntä, kun tekee elokuvan, joka tapahtuu juuri ennen natsien valtaannousua. Se on kaunis kenties samalla tavalla kuin muistoista jo melkein kadonnut poika- tai tyttöystävä, jonka kasvonpiirteet tuntuvat komistuvan päivä päivältä. Mutta sen kanssa oli hyvä olla niin kauan kuin sitä kesti.