Arvostelu He ovat paenneet on vuoden huippuja

Ohjaaja: J-P Valkeapää
Käsikirjoittajat: J-P Valkeapää ja Pilvi Peltola
Pääosissa: Roosa Söderholm, Teppo Manner, Petteri Pennilä, Sara Paavolainen, Pelle Heikkilä ja Jari Pehkonen 
Elokuvan pituus: 102 minuuttia
Ikäraja: K16
Idea: Nuoret karkaavat johonkin elokuvassa, jonka yksikään kuva ei tylsistytä.
Arvostelija: Olli Sulopuisto

Pienistä asioista huomaa, että nyt ollaan varmoissa käsissä: kamera, joka jää tuijottamaan tyhjää käytävää vielä sen jälkeen, kun ihmiset ovat poistuneet; ääni, joka muistuttaa aiemmasta tapahtumasta ilman, että sitä tarvitsee näyttää uudelleen; auton penkki, joka erottaa makuulle asettuneet päähenkilöt toisistaan muurin lailla. He ovat paenneet on täynnä tällaisia hetkiä.

Moni ihminen tuntuu olevan sitä mieltä, että elokuvassa tärkeintä on kertomus. He ovat väärässä. Toki elokuva on poikkeuksellisen vangitseva tapa kertoa tarinoita, mutta vielä tärkeämpää — paljon tärkeämpää — on tapa, jolla tarina kerrotaan. He ovat paenneet on tarina kahdesta nuoresta, jotka pakenevat jotain, mitä lie, ympäristöään ja kenties myös itseään, mutta elokuvan tiivistäminen juonikuvaukseen tekee sille vääryyttä.

J-P Valkeapään ohjaama ja yhdessä Pilvi Peltolan kanssa kirjoittama elokuva on kuin kermaa — paksua, ravitsevaa ja maukasta. Sen tunnistaa jo aivan alussa, kun Joni (Teppo Manner) saapuu uuteen sivaripaikkaansa. Hänen paikkansa tässä maailmankaikkeudessa tulee selväksi jo ihan siitä, miten paljon tilaa hänen turpean esimiehensä selkä vie kuvasta ja miten ahtaaseen rakoon Jonin kasvot sen vieressä jäävät.

”Et lähde mukaan näiden nuorten juttuihin”, pomo vannottaa, eikä mene pitkään ennen kuin Silmät tummiksi ja huulet punaiseksi meikannut Raisa (Roosa Söderholm) ilmestyy mukaan tarinaan kuin räjäytyspanos purettavaksi tuomitun kerrostalon perustuksissa. Sen jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. Ero Joniin ei voisi olla yhtään räikeämpi, ja silti on heti selvää, että jokin heitä yhdistää, vaikka sitä ei sanotakaan ääneen.

Eräällä kauppareissulla Joni ajaa ohitse rakennuksesta, jonka seinään on maalattu maisema aurinkorannalta. Kuten tuulilasi, johon kivi on aluksi iskenyt pienen reiän, niin myös Jonin ja Raisan elämä lopulta murtuu kokonaan. Heillä on auto, heillä on vapaus, eikä heillä ole suuntaa tai päämäärää. Tai on muutama muistikuva Raisan menneisyydestä, mutta ne ovat oikeastaan sivuseikkoja. Tärkeämpää on olla tässä ja nyt, nousta seisomaan liikkuvan Volvon ikkunasta ja huutaa kunnes ääni katkeaa.

Vaikka intoudun suorastaan runolliseksi, haluan vielä painottaa, että He ovat paenneet ei ole raskassoutuinen tai vaikeaselkoinen elokuva. Tarina on selkeä ja sitä on helppo seurata, mutta varsinaiset nautinnot ovat muualla. Kerronta on nautittavaa kaikessa runsaudessaan, siinä miten kuvat ja äänet kamppailevat vallasta. Katsokaa vaikka dialogikohtauksia ja sitä, miten kamera ei aina automaattisesti loikkaa seuraamaan sitä, joka puhuu parhaillaan.

Elokuvat ovat parhaimmillaan, kun kuvilla on oma tahto. He ovat paenneet pullistelee niitä. Sivuhenkilöt esitellään elegantisti. Yksi hahmo piipahtaa vain yhdessä kuvassa ja silloinkin vain sumeana möykkynä taka-alalla. Toinen ei sano sanaakaan ja jää kohtauksen lopuksi makaamaan paikoilleen, kasvot tuolin selkänojan peitossa. Mervi Junkkonen on leikannut kuvat seuraamaan toisiaan juuri oikeaan tahtiin, ei liian kiireisesti eikä turhan venytetysti.

Taustatarinoita ei turhaan selitellä. Raisan äiti näyttää järkyttyneeltä nähdessään tyttärensä mutta muistaa silti pyytää riisumaan kengät ennen kuin tulette sisälle. Kellarin varastolaatikoissa vilahtaa leluja ja Spice Girls -tavaraa, jotka kertovat nopeasti kaiken sen, mitä Raisasta tarvitsee tietää.

Tuntuu että ohjaaja ja kuvaaja Pietari Peltola eivät tyydy ensimmäisenä mieleen juolahtaneeseen, kliseiseen tai latteaan tapaan kertoa asiat kuvin. Osa otoksista kiinnittää huomion itseensä, niin kuin punaiset painajaisnäyt ja hidastetut nakukirmaukset jättipillerin perässä mystisellä saarella. Silti oikeastaan enemmän on hetkiä, joiden vahvuus on niiden hienovaraisuudessa.

Syystä tai toisesta He ovat paenneet houkuttelee listaamaan elokuvia, joista se muistuttaa. Joten menköönsä — alun ympäristö voisi olla äskettäin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla nähdystä Short Term 12:sta, lyhyet välinäytökset tuovat mieleen Räsynuken, karanneen kaksikon luontosuhde (ja luonnon äänet) muistuttaa Terrence Malickin tuotannosta ja eksploitaatiotakin on mukana kuin Tarantinolla ikään.

Valittaakin voisi, vaikka siitä että hahmot ovat loppujen lopuksi aika muuttumattomia, samanlaisia alussa ja lopussa. Näyttelijät on eittämättä valittu oikein, mutta ehkä välillä heiltä vaaditaan hieman liikaa. Mutta se ei minusta ole olennaista, semminkin kun lopetus on sellainen, että aloin nauraa käkättää ääneen. Nautinnosta, tietenkin. Siitä, että ihmisillä on kanttia ja osaamista tehdä tällainen elokuva.