Uusimmat

Max Payne 2 (pc, PS2, Xbox)

02.11.2003 00:00 Muropaketin toimitus

Suomesta tulee laadukkaita pelejä. Vaikka pelistudioiden määrässä Ruotsi on kirkkaasti edellä, laatu on suomalaisten puolella. Mutta yksi on ylitse muiden Suomessakin. Espoolaisen Remedy Entertainmentin Max Payne oli ikuisuusprojekti, joka räjäytti pankin erinomaisella toteutuksellaan ja hyvällä pelattavuudellaan. Jatko-osalla on huimat paineet, mutta pelko pois. Max Payne 2: The Fall of Max Payne on erinomainen peli.

Tarina jatkaa suoraan siitä mihin ykkösosassa jäätiin. Max ei joudu vankilaan, vaan palaa sairaalareissun jälkeen konnajahtiin tavallisena poliisina. Ykkösosassa hissiin kadonnut salaperäinen palkkamurhaaja Mona ilmestyy pian näyttämölle ja johan alkaa tapahtua. Synkkä ja aikuismainen rakkaustarina on toteutettu tutulla, hieman vähemmän metaforia sisältävällä sarjakuvatyylillä, mutta myös pelimoottorilla on tehty paljon välidemoja.

Pelattavuutta on hiottu entisestään. Bullet timen kakkosversio hidastaa pelimaailmaa, mutta Max pystyy nirhaamaan kommandoja ja muita vihollisia lähes yhtä nopeilla liikkeillä kuin normaalistikin, ja useamman tapon saaminen peräkkäin auttaa vielä lisää. Ykkösestä tuttu syöksyminen on myös käyttökelpoinen ja tyylikäs tapa päästää vastapuolen kavereita hengiltä, ja nyt ampumista voi jatkaa maassakin niin kauan kuin haluaa. Oletuskontrolleissa BT 2.0 on hiiren kakkosnapissa ja Shoot Dodge shiftissä, mutta näppäimet voi itse määrittää. Kranaatteja ja molotoveja heitetään nyt hiiren kolmosnappia klikkaamalla ja pääaseena pysyy jo valittu tappovehje.

Uudistuksiin lukeutuu myös kunnon fysiikkamoottori, jonka ansiosta esimerkiksi laatikot ja lasipullot liikkuvat kuten voi olettaa. Parhaiten fysiikat näkyvät hahmoissa, toisin sanoen kuolleissa hahmoissa, joiden ruumis vääntyy hienoihin ja joskus eriskummallisiin asentoihin. Fysiikat on rakennettu arvostetun Havok-moottorin päälle, ja ne tuovat mukavan lisän peliin. Alkuinnostuksen jälkeen fysiikat kuitenkin muuttuvat osaksi peliä, eikä niitä enää ihastele samalla tavalla. Käytännössä fysiikoiden antama ilo jää tiputeltaviin räjähdetynnyreihin, jotka voi ampua tuleen alla kirkuvien vihollisten kauhistukseksi. Onpahan visuaalista tykitystä, jos ei muuta.

Ensimmäinen Max Payne sai paljon kritiikkiä lyhyydestään ja sama kohtalo odottaa myös jatko-osaa. Läpipeluu kesti puolivarovaisella tyylilläni tarkalleen yhdeksän ja puoli tuntia. Toisaalta peliä ei ainakaan ole pitkitetty liikaa, mikä on hyvä juttu, ja tarinakin pysyy hyvin kasassa. Pahiksen henkilöllisyys aiheutti jonkinmoisen pettymyksen, kuten myös viimeinen kenttä. Tapahtumia spoilaamatta voi sanoa, että loppuvastus on samantyylinen kuin ensimmäisessä Max Paynessä, eli varsin tylsä ja aluksi hankalalta tuntuva. Jäin myös kaipaamaan kunnon yhteenottoja isojen vihollislaumojen kanssa, vaikka muutamassa kohdassa meno yltyikin hektiseksi.

Kuten kaikissa räiskintäpeleissä, kenttäsuunnittelu ja graafinen ilme on tärkeää. Max Payne 2:n kentät ovat yleisilmeeltään useimmiten synkkiä ja lineaarisia, eikä mielenpainuvia kohtauksia ole kovin montaa. Viholliset ovat väijyssä ovien takana samaan tapaan kuin ensimmäisessäkin osassa, mikä luo käyttöä quick savelle ja quick loadille. Valitettavasti pelitilanteen lataaminen kestää hyvälläkin koneella päälle kymmenen sekuntia, joten kohtauksia ei halua pelata kovin montaa kertaa uudelleen vain testatakseen erilaisia taktiikoita, mikä on selvä miinus Max Payne ykköseen verrattuna.

Painajaiskentät tekevät paluun, mutta tällä kertaa ne eivät ärsytä pelaajaa, vaan nostavat tunnelmaa. Tasohyppelyä ei ole oikeastaan lainkaan ja muutenkin juoneen hyvin istuvat painajaiset on toteutettu mallikkaasti. Peliin on laitettu mukaan myös pari erikoista kenttää, joissa vihollisia ei lahdatakaan silmittömästi. Lisäksi pelin puolivälissä on erittäin mukava yllätys, joka tekee pelaamisesta entistä kiinnostavampaa muutaman kentän ajaksi. Tekoäly toimii suoraviivaisesti, mutta skriptattuihin tapahtumiin ei lopulta kiinnitä kovinkaan paljon huomiota toiminnan tiimellyksessä. Maxin puolella taistelevat tekoälytoverit tosin ovat joko kuolemattomia tai parista laukauksesta tippuvia heittopusseja, eikä niillä ole kovin suurta merkitystä.

Läpipelaamisen jälkeen avautuu uusia pelimoodeja, joista merkittävin on Dead Man Walking. Kuolleen miehen kävelyssä tarkoituksena on selvitä päälle puskevista vihollisista. Hyvät refleksit ovat tarpeen ja yli viiden minuutin suorituksesta voi olla ylpeä. Dead Man Walking tulee varmasti olemaan suosittu modintekijöiden keskuudessa yksinkertaisuutensa ansiosta. Tuttu ”läpäise kentät mahdollisimman nopeasti” -moodi New York Minute on myös mukana. Dead on Arrival -vaikeustason läpäisemällä näkee vaihtoehtoisen loppuratkaisun…

Tekniikka toimii. Peli on graafisesti upea, eikä tuotantoarvoissa ole valittamista. Tekstuurit ovat tarkkoja ja objektit yksityiskohtaisia. Kaiken huipuksi peli pyörii erinomaisesti jopa vanhoilla koneilla, kunhan karsii asetuksia. Äänipuoli on myös onnistunut, erityisesti ääninäyttelijät tekevät vahvan suorituksen. Musiikitkin ovat laadukkaita, introsta lopputekstien aikana soivaan ”Late Goodbye” -biisiin asti.

Max Payne 2 on hyvä, siitä ei ole epäilystäkään. Aivan kaikki ei kuitenkaan ole onnistunut täydellisesti, ja esimerkiksi fysiikoita ja tekoälytovereita olisi voinut hyödyntää enemmänkin. Tarinaa kerrotaan tasokkaiden välisarjakuvien lisäksi elokuvan tyyliin välianimaatioilla, mutta paikoitellen toteutus on kankeaa. Eniten häiritsee, että kasvoanimaatioita on aivan liian vähän ja hahmot ovat ikävän elottoman näköisiä. Syö hieman fiilistä, kun on tottunut elokuvien värikkääseen ilmeilyyn. Ongelma tosin on käytännössä kaikissa muissakin uutuuspeleissä, joten valitusvirsi jääköön vain pieneksi huomautukseksi. Huumoriakin löytyy mm. monista pelin sisäisistä tv-sarjoista ja muista sisäpiirivitseistä, eikä Monasta voi olla pitämättä.

Max Payne 2: The Fall of Max Payne on malliesimerkki hyvästä jatko-osasta. ”Lisää sitä samaa, mutta paremmin.” Välillä toki tuntuu, että pelaisi ykkösen hyvin tehtyä lisäosaa, mutta miksi muuttaa hyvin toimivaa kaavaa? Max Payne 2: The Fall of Max Payne on helposti lähestyttävä, hyvin juonittu ja kokonaisuutena onnistunut teos. Täydellistä pelielämystä etsivät joutunevat pettymään, mutta räiskintäpelien – ja erityisesti ykkösosan – ystäville Max Payne 2 on taattua viihdettä.

 

Muropaketin uusimmat