Seksistinen Pixels on Adam Sandlerin huonoin elokuva

Ensi-ilta: 7.8.2015
Alkuperäisnimi: Pixels
Ohjaus: Chris Columbus
Käsikirjoitus: Tim Herlihy ja Timothy Dowling
Pääosissa: Adam Sandler, Kevin James, Michelle Monaghan, Peter Dinklage, Josh Gad & Brian Cox
Pituus: 105 minuuttia
Ikäraja: K7
Idea: Rahastaa kasarinostalgialla laukoen mauttomia vitsejä jotka eivät naurata
Arvostelija: Aki Lehti

Ällöttäviä stereotypioita täynnä oleva Pixels yrittää pilata kaikki hyvät 1980-lukuun liittyvät muistot. Se onnistuu tekemään jonkin sortin ennätyksen olemalla onnettomin Adam Sandlerin tähdittämä elokuva kautta aikain.

Vaikka olisi kuinka kova Adam Sandler -fani, niin silti jokainen miehestä diggaava pystyy varmastikin myöntämään hänen tehneen tasan yhden oikeasti hyvän elokuvan uransa aikana. Ohjaaja Paul Thomas Anderson sai hänen vähän hitaalta vaikuttavasta hahmostaan jotain irtikin kääntämällä näyttelijän heikkoudet vahvuuksiksi vuoden 2002 draamakomedia Punch-Drunk Lovessa. Vuoden 2007 Reign Over Me oli ihan ok -osastoa ja loput ovat mitä ovat.

Ja ennen kuin joku taas kommentoi etten voi Sandler-vihaajana arvioida Pixels-elokuvaa, niin todettakoon etten vihaa oikeastaan muuta kuin 1980-luvulla koulussa tarjoiltua ja puklu suussa nielemään pakotettua sienikastiketta. Viha on liian vahva sana, eikä energiaansa kannata tuhlata raivoamalla tällaiselle surkealle viritelmälle yhtään pidempään kuin on pakko. Vaikka Pixelsin pääosassa olisi kuka tahansa, niin se olisi silti vastenmielisin tänä vuonna näkemäni Hollywood-hömppä.

Elokuvan ensimmäinen traileri näytti hauskalta. Eihän näin kahjo idea voi olla huono. Avaruusoliot luulevat klassikkovideopelien kuvamateriaalia sisältävän lähetyksen olevan sodanjulistus ja hyökkäävät Maahan pelihahmoina, jotka käyttävät taktiikoinaan peleistä saamiaan malleja. Jättimäiset Pac-Man-, Donkey Kong-, Galaga-, Centipede– ja Space Invaders -pelien hahmot mellastavat ympäriinsä tuhoten kaiken muuttamalla esineet, asiat ja ihmiset pikselipalikoiksi. Mutta tämän tiesittekin jo trailerista. Sekuntiakaan sen enempää tästä kammotuksesta ei kannatakaan katsoa.

Pixelsin ainoa siedettävä hetki on sen alku, jossa päähenkilö Brenner menee kaverinsa Chewien kanssa vuonna 1982 ensimmäistä kertaa elämässään videopelihalliin, innostuu klassikkopeleistä ja huomaa olevansa niissä hyvä. Niin hyvä, että päätyy kilpailemaan pelaajamestaruudesta Peter Dinklagen esittämää Eddietä vastaan, tälle kuitenkin häviten.

Tässä vaiheessa hypätään ajassa 30 vuotta eteeenpäin. Brenner on televisioita ja muuta eletroniikka asentava luuseri, jonka koko elämän suunnan yksi hävitty kilpailu on määrittänyt ja jota hän vatvoo edelleen. Kevin Jamesin esittämä Chewie taas on, ei enempää eikä vähempää kuin duunissaan aivan paska Yhdysvaltain presidentti.

Niin.

Oikeasti.

Yhdysvaltain presidentti.

Onneksi Pixels ei edes yritä selittää miksi hän on moiseen asemaan päätynyt.

Pressa hälyttää tietysti videopeliekspertti Brennerin apuun hahmojen hyökätessä. Mukaan päätyy toinen lapsuudenkaveri, Josh Gadin vielä Sandlerin hahmoakin vastenmielisempi salaliittoteoriasekopää Ludlow ja vanha vihollinen Eddie. Brennerin romanttisen kiinnostuksen kohteena on Michelle Monaghanin Violet, armeijan ase-ekspertti, jolla ei voisi olla vähempää kemiaa Sandlerin kanssa. Sitten..äääh, mitä tässä sössöttämään.

Elokuva ei ole mitään muuta kuin toisiinsa löyhästi liityviä kohtauksia, typeriä ja vielä typerämpiä vitsejä, jotka eivät naurata kertaakaan, väsyneitä tehostetaisteluita ja mautonta keski-ikäisten miesten naisten perään kuolaamista ja heidän esineellistämistään.

Idea kasarinostalgiasta on hyvä, vaikka jo liian moneen kertaan käytettty. Mutta kenelle Pixels on suunnattu? Juniorit, joilla ei ole henkilökohtaista suhdetta kyseiseen vuosikymmeneen tai sen popkulttuuriin eivät saa siitä mitään irti. Kukaan edes muutamalla aivosolulla varustettu, lapsuutensa kyseisellä vuosikymmenellä viettänyt tuskin haluaa nähdä tätä soopaa.

Sandler kumppaneineen yrittää parhaansa mukaan pilata meidän 1970- ja 1980-luvun vaihteessa syntyneiden lapsuusmuistot ja siitä hyvästä hän ansaitsisi jonkin sortin rangaistuksen.

Jumalauta, nyt ihan oikeasti, mitä vuotta me elämme? Leffan nörtit ja naishahmot ovat kaikki pelkkiä karikatyyrejä. Naisten ainoa funktio elokuvassa on olla ällöttävän limaisten nörttien runkkufantasioiden kohde. Ja jos seksistisen paskan nimittäminen seksistiseksi paskaksi tekee minusta tosikon, niin kiitos. Otan moisen tittelin ilolla vastaan.

Yksin kotona-, Mrs. Doubtfire- ja parin ekan Harry Potter -leffan ohjaajana ja Gremlinsin käsikirjoittajana parhaiten tunnettua Chris Columbusta ei ole tainnut ohjaaminen lopputuloksen perusteella juuri kiinnostaa. Eipä häntä siitä voi oikein syyttääkään. Eli homma pakettiin, massit tilille ja kohti seuraavaa projektia on aivan hyväksyttävä toimintatapa tällä kertaa.

Erikoistehosteet ovat pääosin totaalisen surkeita. Pelihahmojen tulee tietysti näyttääkin pikselimössöltä, mutta melkeinpä joka kohtauksessa huomaa näyttelijöiden heiluvan green screenin edessä, sohien aseillaan jotain aivan muuta kuin hyökkääviä vihollisia kohti.

Tähän asti kiitettävästi alkuperäistuotantojensa kanssa onnistuneen Netflixin päätöstä tehdä neljän elokuvan diili Sandlerin kanssa ei voi kuin ihmetellä. Striimauspalvelun tarkoitus on tietysti tehdä mahdollisimman paljon rahaa, mutta aiemmin tuotantojen taso on pysynyt suht korkealla. Nyt taas dumaan asioita ennakkoon, mutta melkoiseen ihmeeseen herra koomikon on kyettävä noustakseen suosta, jossa hän tällä hetkellä tarpoo.

Teatterista poistuttua päällimmäisenä tunteena olivat ärtymys ja kiukku. Kun ketutus vähän laantui, niin aloin miettiä miten hyvä Pixels olisi voinut olla osaavampien tekijöiden käsissä, kunnon käsikirjoituksella ja oikeilla näyttelijöillä varustettuna.

Tekijöiden päätöksen jättää Sandler kokonaan pois Pixelsin julisteesta ymmärtää elokuvan nähtyään täysin.