Blackhat on oodi ammattilaisille

Alkuperäisnimi: Blackhat
Ensi-ilta: 23.1.2015
Ohjaaja: Michael Mann
Käsikirjoittaja: Morgan Davis Foehl
Pääosissa: Chris Hemsworth, Viola Davis, Tang Wei, Leehom Wang, Ritchie Coster, Holt McCallany
Elokuvan pituus: 133 minuuttia
Ikäraja: K16
Idea: Taitava poliisi liittoutuu itseään taitavamman rikollisen kanssa napatakseen vielä pahemman rikollisen.
Arvostelija: Olli Sulopuisto

Elokuvalle antaa paljon anteeksi, jos siitä löytää kiinnostavan sirusen. Siinä sivussa menevät ohuet hahmot, kummalliset juonenkäänteet ja hutiloidut yksityiskohdat. Blackhat on sellainen elokuva.

Inhottaa heittäytyä auteuristiksi, joka saarnaa kaiken elokuvan kiinnostavuuden johtuvan pohjimmiltaan sen ohjaajasta eikä esimerkiksi käsikirjoittajasta tai näyttelijöistä, mutta Blackhatin kiinnostavimmat palaset ovat irronneet suoraan Michael Mannista.

Se ei tarkoita, että kaikki mitä Mann tekee, on kiinnostavaa. Eikä se tarkoita, että kaikki elokuvan epäkiinnostavat piirteet olisivat jotain muuta kuin Michael Mannin aivoituksia. Se yksinkertaisesti merkitsee sitä, että jos ammattilaiset ja heidän kunniakoodinsa eivät kiehdo, Blackhatin heikkoudet tuntuvat luultavasti ylittämättömiltä.

Tarinana Blackhat on lähes melodramattiseksi viritetty (ihmiset ovat lukittuja kohtaloonsa, kaikki asiat tuntuvat valtavan tärkeiltä ja sitä rataa) sovitus tosielämän tapahtumista. Iranilaisen rikastuslaitoksen kimppuun iskenyttä Stuxnetiä kovasti muistuttava haittaohjelma usutetaan elokuvassa hongkongilaisen ydinvoimalan kimppuun.

Tapahtumaketju näytetään mikrotasolla. Ensin kamera zoomaa niin lähelle tietokonemonitoria, että yksittäiset pikselit erottuvat, ja jatkaa sitten sujuvasti tietokoneen uumeniin, jossa bittivirrat viuhtovat paikasta toiseen. Selittävä vuoropuhelu puuttuu kokonaan. Siinä onkin Blackhat pähkinänkuoressa: yksityiskohtainen esitys siitä, miten asiat tapahtuvat.

Ymmärrän hyvin, jos se ei kuulosta kovin houkuttelevalta tavalta tehdä elokuvaa. Kuten sanottua, jos Michael Mannin taiteelliset pakkomielteet eivät kiinnosta, Blackhat ei lämmitä. 

Hyökkääjä ei vaadi lunnaita eikä häntä saada tunnistettua. On pakko turvautua maailman bodatuimman ja hyväsydämisimmän tietokonesuperrikollisen Nicholas Hathawayn (levveellä murteella jutusteleva Chris Hemsworth) apuun. Hän lähtee jäljittämään pahantekijöitä apunaan opiskelukaveri, nykyään Kiinan valtion leivissä työskentelevä Chen Dawai (Wang Leehom) ja hänen siskonsa Chen Lien (Tang Wei), joka on melkoinen atk-velho hänkin. Niskassa roikkuvat FBI-agentti Carol Barrett (suurenmoisen lakoninen Viola Davis) ja Hathawayn lapsenvahdiksi määrätty Mark Jessup (Holt McCallany).

Eli tiukka kuvaus nykyaikaisesta suurvaltapolitiikasta, jossa Kiina kirii koko ajan umpeen Yhdysvaltojen teknologista etumatkaa? Ei oikeastaan, vaikka hetkisen saattaa vaikuttaa siltäkin. Todennäköisemmältä selitykseltä tuntuu, että Aasian öiset kaupungit ovat lähellä ohjaajan sydäntä, sillä ne ovat ahtaita, täynnä väkeä ja yöllä värikkäitä.

Muutenkaan kyseessä ei tunnu olevan yritys tallentaa ajan henki valkokankaalle. Yhdysvaltain turvallisuuspalvelu NSA ja sen hurjat atk-kyvyt mainitaan, mutta se ei ole varsinaisesti poliittis-yhteiskunnallinen pointti tässä elokuvassa. Terroristeja jahdataan, syyskuun 11. päivän iskuista käydään lyhyt vuoropuhelu ja kuoleva ihminen tuijottaa pilvenpiirtäjää tavalla, joka yhdistyy ainakin minun mielessäni World Trade Centeriin. 

Tekniset detaljit ovat suunnilleen oikein, sanoisin jopa että tarpeeksi oikein, mutta mukana on myös tarpeettomia sössöilyjä, joita vaikkapa David Fincherin elokuvista ei löydy. Silti Blackhat lienee ensimmäinen Hollywood-elokuva, jossa päähenkilö kysyy ”onko sinulla Android-puhelin?” ja näyttää, miten sovelluskaupasta ladataan ohjelma.

Blackhat ei siis ole elokuva tietokonerikollisuudesta. Toki, siinä rötöstellään kansainvälisissä tietoverkoissa, mutta se on tapetointia, jonka alla tarinan todelliset rakenteet seisovat — sellaiset kuin rautaisten ammattilaisten työn seuraaminen, luottamuksen ja sen vastinparin petoksen tarkastelu sekä miesten ikiaikaiset kunniakoodit. Heteroitahan tässä ollaan, mutta ensimmäisenä Hathaway paljastaa tunteensa opiskelutoverilleen, jota halaa vankilakeikan jälkeen ja sanoo ”Good to see you, bro.”

Toinen Michael Mannia kiinnostava seikka tuntuu olevan digitaalinen elokuva. Koko 2000-luvun hänen elokuvissaan on lipsuttu kauemmas ja kauemmas perinteisestä filmille kuvatusta, viimeistellystä estetiikasta, jossa jokainen valo, varjo ja kamera-ajo on kuin tyllihameeseen kääritty. Blackhatin cinemascope-levyinen kuva on välillä videomaista, mutta se ei ole vahinko. Niinpä pitää miettiä, mitä ohjaaja Mann ja elokuvaaja Stuart Dryburgh ajavat tyylivalinnalla takaa.

Apua tulkinnalle saa elokuvan äänisuunnittelusta. Blackhat kuulostaa kauttaaltaan siltä kuin kuvauspaikalla olisi jätetty ikkunat auki ja unohdettu käskeä statisteja olemaan hiljaa. Taustamölinä on keskimääräistä Hollywood-elokuvaa selkeämpää ja luo tunnetta siitä, että katsoja on oikealla tapahtumapaikalla, asioiden keskipisteessä. 

Samaa tunnetta on kuvauksessa, joka on välillä klassisen kauniisti aseteltua lähikuvaa kasvoista ja toimintakohtauksissa kuin tulitukseen jääneen tv-kuvaajan jälkeä. Se keskittyy olennaiseen, mutta ei ehdi sievistellä. Tulitaisteluiden äänet tuntuvat koko kehossa. Tunnelissa laukaukset kaikuvat kimmeän betonisina ja metallikonttien keskellä pauke on puhkoa korvat.

Onko ihme, jos kaiken audiovisuaalisuuden keskellä henkilöt jäävät välillä (tai koko ajan) katveeseen? Mukana on tietenkin monta hienoa hetkeä, kuten kiitoradan aukeutta ihmettelevä Hathaway, vilahdukset niskasta taksin takapenkillä tai jo edellä mainitsemani pilvenpiirtäjän varjossa kuoleminen. Hetkiä, jollaisia ei löydy liikaa muista jännitys-, rikos- tai toimintaelokuvista, miten ikinä genren tahtookin määrittää.

Olisiko Blackhat parempi elokuva, jos henkilöt olisivat kokonaisempia tai heidän motiivinsa johdonmukaisempia? Luultavasti, mutta jokaista taideteosta voi kritisoida sanomalla sen paranevan, jos se olisi tehty eri tavalla. Lause, joka on aina totta, ei ole koskaan totta — tai hyödyllinen. Blackhat on epätäydellinen mutta kiinnostava. Hyvä niin, sillä yhdentekevyyttä on maailmassa aivan tarpeeksi.