Cloverfield (*****)

Matt Reevesin ohjaama ja Lost-guru J.J. Abramsin tuottama kohuleffa Cloverfield on vihdoin saapunut Suomeen – tosin valitettavan typerästi puolitoista kuukautta USA:n ensi-illan jälkeen. Tämä on sääli, sillä Cloverfield toimii sitä paremmin mitä vähemmän siitä tietää. Jos joku onnistuu pääsemään leffateatteriin asti kuulematta elokuvasta muuta kuin sen nimen ja sanan ”hirviöelokuva”, olen erittäin kateellinen. Vaan toimiipa Cloverfield niillekin, jotka ovat lukenee elokuvasta jo kaiken mahdollisen.

Cloverfield on neljän mielenkiintoisen ilmiön cocktail: World Trade Centerin iskut, Blair Witch Project -elokuva, Godzilla-hirviö ja Lost-tv-sarja. Etenkin syyskuun 11. päivän tapahtumien vaikutus elokuvaan on selkeä, ja onkin aika yllättävää, että näin vahva kuvasto on mennyt tuotantoportaassa läpi. Cloverfieldia on silti turha pitää minkäänlaisena kannanottona, analyysina tai varoituksena. Cloverfieldilla ei ole sanomaa. Se on vain hirviöelokuva, kertomus helvetin isosta monsterista tuhoamassa New Yorkia. Kaikessa merkityksettömyydessään se on kuitenkin todennäköisesti paras hirviöelokuva, jonka olen aikuisiällä nähnyt.

Kuten sanottua, Cloverfield on Oscar-ehdokkaiden ohella yksi puhutuimmista elokuvista tänä vuonna, joten sen juoni lienee kaikille jo tähän mennessä selvä. Lauma newyorkilaisnuoria viettää kaverinsa läksiäisiä samana iltana, kun kaupunkiin saapuu pilvenpiirtäjän kokoinen hirviö. Siinä tarina pähkinänkuoressa. Cloverfieldia ei ole siis turhan monimutkaisella juonella pilattu, ja elokuvan ansiot löytyvätkin toisesta suunnasta.

Tekniseltä toteutukseltaan Cloverfield on loistavaa työtä. Käsivarakuvaus ja digitaaliset efektit on yhdistetty loistavasti, ja katsoja todellakin tuntee olevansa mukana tapahtumien keskipisteessä. Cloverfieldin näyttelijäkaarti koostuu tuntemattomista näyttelijöistä, mikä on vain hyvä asia. Yksikin tunnettu Hollywood-tähti olisi pilannut asetelman läsnäolollaan muistuttamalla, että tämä on vain elokuvaa. Nyt Cloverfield on niin lähellä realismia kuin tähän genreen kuuluva hirviöelokuva koskaan voi olla.

Cloverfieldin huojuva käsivarakuvaus on toki saanut negatiivista palautetta, ja jotkut ovat jopa valittaneet pahoinvointia elokuvan aikana. Silti Cloverfield kannattaa pahoinvoinnin uhallakin katsoa valkokankaalta. En todellakaan usko elokuvan pääsevän oikeuksiinsa 18-tuumaisessa tv:ssä. Kuvat New Yorkin raunioista, päättömästä Vapaudenpatsaasta ja toisiaan vasten nojaavista tornitaloista ovat huikeaa katseltavaa.

Kunhan kuvaustyyliin pääsee mukaan ja alun ihmissuhdekuvioista siirrytään hirviön hyökkäykseen, alkaa Cloverfieldissa hengästyttävän intensiivinen vuoristorata, joka loppuu vasta elokuvan viimeminuuteilla. Sen enempää katsomisnautintoa pilaamatta, totean Cloverfieldin lopetuksen olevan perin tehokas. Ei kenties aivan yhtä iskevä kuin Blair Witch Projectin, mutta silti lopetus on ainoa oikea tällaiseen elokuvaan.