Dark Floors (**)

05.02.2008 13:19 | Tatu Junni

Dark Floors -elokuva sai alkunsa Tomi ”Lordi” Putaansuun puolivakavasta kommentista Helsingin Sanomien haastattelussa. Tuore euroviisuvoittaja pyysi lehden välityksellä Markus Seliniä ottamaan yhteyttä yhteisen elokuvahankkeen tiimoilta. Moni haastattelun lukenut, allekirjoittanut mukaan lukien, hymähti vielä tuolloin epäuskoisena. Usko Lordi-elokuvan syntymiseen ei ollut järin vahva, mutta niin vaan Pete Riskin esikoiselokuva saapuu valkokankaille tällä viikolla. Ikävä kyllä.

Haastattelusta toiseen Dark Floorsin tekijätiimi on alleviivannut sitä, ettei kyseessä ole bändielokuva. Lordi-yhtyeen hirviöt ovat osa elokuvan juonta, eivät sen pääosassa. Tämä pitää pitkälti paikkansa ainakin sen osalta, että yhteensä Lordin jäsenet näkyvät valkokankaalla vain muutaman hassun minuutin ajan. Silti tai juuri siksi hirviöt tuntuvat valitettavan pahasti päälle liimatuilta palasilta Dark Floorsin juonessa, joka on jo valmiiksi amatöörimaisen yksioikoinen, vaikka aikatasoilla paikoin vähän kikkaillaankin.

Dark Floors kertoo siis sairaalasta, jossa joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä koettaa selvitä yliluonnollisen pahuuden hyökkäyksestä. Ratkaiseva tekijä on autistinen pikkutyttö Sarah, joka jollain mystisellä tavalla liittyy outoihin ilmiöihin. Tätä mysteeriä ratkoessaan joukkio vaeltaa edestakaisin sairaalan eri kerroksissa ja välillä tulee mörkö sanomaan ”böö!”. Siinä Dark Floorsin juoni pähkinänkuoressa.

Skye Bennet tulkitsee Sarahia ärsyttävän poissaolevasti, eivätkä muutkaan näyttelijät onnistu voittamaan katsojaa puolelleen. Se ei ole kuitenkaan mikään ihme, sillä käsikirjoitus on jättänyt hahmot yhden luonteenpiirteen pahvilaatikoiksi. On kaunista sairaanhoitajaa, itsekeskeistä kusipäätä, uhrautuvaa vartijaa, sankarillista iskää, ja niin edelleen. Nimirooleissa ei nähdä yhtäkään suomalaisnäyttelijää, mikä takaa sujuvan englannin kielen, mutta ei muuta. Suomesta olisi löytynyt monta lahjakkaampaa näyttelijää kuin nämä tv:stä valkokankaalle raahatut tusinaluokan brittitähdet. Heidän käyttönsä ei kuitenkaan ole ainoa outo piirre Oulussa kuvatussa Dark Floorsissa. Elokuvasta ei nimittäin löydy nykyisellään minkäänlaista viittausta tuotantomaahansa, mikä tuntuu vähintäänkin oudolta. Toki Lordi on yhtyeenä aina ollut suuri americanan ystävä, mutta elokuva, joka jäljittelee amerikkalaisuutta joka solullaan, tuntuu lähinnä huonon itsetunnon oireilulta.

Hirviöiden pitäisi olla Dark Floorsin selkäranka, sillä Lordi-yhtyeen takiahan tätä elokuvaa lähdetään katsomaan. Valitettavasti viisikko on kuitenkin nimenomaan elokuvan pahin heikkous. Kita on aina ollut niin koomisen näköinen ilmestys jo lavallakin, ettei koko hahmoa olisi kannattanut ottaa elokuvaan mukaan. Digianimoinnilla hahmosta olisi saanut ehkä vähän enemmän irti, mutta nykyisellään se näyttää kaikkien hirviöelokuvien helmasynniltä – näyttelijältä, jolla on koominen lateksimaski päässä. Amen ja OX selviytyvät rooleistaan astetta uskottavammin, mutta eivät nekään täytä 2000-luvun hirviöelokuvien vaatimuksia. Valkokangas olisi voinut tarjota hahmoille uusia ulottuvuuksia, mutta nyt ainoastaan Awa ja Mr Lordi kasvavat keikkalavaversioitaan suuremmiksi.

Monstereiden taustoja ei selitetä millään tavoin, ei myöskään motiiveja. Niinpä katsojan täytyy itse täyttää Pekka Lehtosaaren, Pete Riskin ja Tomi Putaansuun juoneen jättämät aukot, mikä ei tietenkään kerro kovin onnistuneesta hahmokehittelystä. Mistä nämä kaikki erilaiset örkit ovat saapuneet ja mikä on niiden suhde toisiinsa? Siihen ei Dark Floors vastaa. Myös moni muu kysymys jää ilmaan leijumaan. Jos ei tunne kauhugenren perussääntöjä, ei Dark Floorsista saa oikein mitään irti. Niin paljon ovat tekijät eri elokuvista sisältöä lainanneet, että punaisen langan ja logiikan kaltaiset sivuseikat ovat unohtuneet lähes tyystin.

Dark Floors on elokuva, josta olisi ollut paljon parempaan. Ulkoisesti se näyttää hyvältä, ja tekniseltä sisällöltään sillä ei ole mitään hävettävää. Käsikirjoitus, erikoistehosteet ja näyttelijät varmistavat kuitenkin sen, että elokuva on paha pettymys jopa armottomimmalle Lordi-fanille. Dark Floors tarjoilee pelottavan sijaan tylsää kauhua, mikä on alan harrastajille suurin mahdollinen loukkaus. Toivotaan että toisen kotimaisen ohjaajan käsissä parhaillaan syntyvä ja syksyllä ensi-iltaan saapuva Stone’s War selviää tehtävästään paremmin.

 

kaista 

PlusMiinusNolla
+ Mainiot alkutekstit
+ Musiikki toimii hyvin
– Näyttelijät, erikoistehosteet, hirviöt, juoni, omaperäisyyden puute…