DocPoint 2008: Perkele! Kuvia Suomesta

29.02.2008 23:35 | Olli Sulopuisto

Perkele!Leffafestareilla on kiva käydä, mutta välillä se on ulkopaikkakuntalaiselle vähän hankalaa. Sitä voi esimerkiksi huomata, että lähtöpäivänä onkin tehtävä muita töitä. Sitten tajuaa, että mikäli täällä klubilla on vielä aamuneljältä, niin päivän ensimmäisiin näytöksiin voi olla hankala ehtiä. No, pääsin minä sentään näkemään DocPointissa yhden elokuvan, joka oli vaivan arvoinen.

Pohjille ehdin nauttia kolme kotimaista lyhäriä: Kiinnipitäminen, Keidas sekä Mies ja tuomio. Kiehtovin konsepti oli vanhoja jääkiekkoilijoita rakkaudesta jututtaneella Kiinnipitämisellä ja tyylikkäin toteutus äärimmäisen hienostuneesti kuvatulla Keitaalla, mutta pisimmän korren veti kyllä Mies ja tuomio. Siinä muistellaan 1960-luvun undergroundia ja Mattijuhani Koposen pahamaineista performanssia, josta paljastuu elokuvan 44-minuuttisen keston aikana aivan uusia puolia.

Seuraavan näytöksen piti alkaa 18.30, mutta ovien edessä oli valtavan pitkä jono jo kolme varttia ennen esityksen alkua. Mistä oli kyse? Tietenkin Jörn Donnerin elokuvasta Perkele! Kuvia Suomesta. Taiteilija-poliitikko-monitaituri tuli itse alustamaan esityksen. Hän kommentoi 36-vuotiaasta dokumenttia sanomalla ”yrittäkää kestää” ja ”yrittäkää ymmärtää sen ajan mielentilaa”. Lopuksi Donner vielä nauratti yleisöä toteamalla, että ”täällä on yhtä paljon yleisöä kuin leffa sai ensi-iltaviikollaan.”

Millainen tämä alle 18-vuotiailta kielletty dokumentti sitten on? Se on röyhkeän ja peittelemättömän asenteellinen hyökkäys 1960-luvun Suomea kohtaan. Toimittajat tunkevat nenänsä ihmisten yksityisasioihin tavalla, joka nykyisin tuntuisi sietämättömän röyhkeältä. Vai koska muka viimeksi muistat kuulleesi kenenkään kysyneen äänestäjältä, että ”oletteko ajatelleet että äänestäessänne vaikutatte myös valtionyhtiöiden johtokuntaan?”

Donner ja kumppaneiden asenne on suorasukaisuudessaan kiehtova. Eri puolilla maata kuvatussa elokuvassa tunnutaan kysyvän jokaiselta vastaantulijalta, kuinka paljon nämä ansaitsevat ja onko se tarpeeksi. Vääryyttä vastaan käydään kiihkolla, joka ei paljon piilottele tekijöiden vasemmistolaisia näkökantoja.

Perkele!

2000-luvun näkökulmasta hämmentävää on myös se, kuinka suorapuheisia poliitikot ovat olleet. No, eivät tietenkään kaikki – Veikko Vennamo ja Taisto Sinisalo hallitsevat poliittisen retoriikan, ja toimittajat tuntuvat nielevän sen kritiikittömästi. Samaa suhteellisuudentajuttomuutta osoitetaan, kun tamperelaista näyttelijää syytetään osapuilleen koko kapitalistisen taidejärjestelmän ylläpitämisestä. Metodi tuo mieleen Michael Mooren, jolle ärtymyksen purkaminen tuntuu välillä olevan tärkeämpää kuin tolkullisen lopputuloksen saavuttaminen.

Eikä voi jättää mainitsematta sitä kauheaa kohtausta, jossa kuvausryhmä käy hankkimassa itselleen naisen ja kuvaavat seksiä hotellihuoneessa. Toki kyseessä on raflaava isku sovinnaisuuden kasvoille, mutta enemmän se tuntuu sinänsä viattoman naisen hyväksikäytöltä.

Miksi elokuvasta sitten jäi niin positiivinen mieli? Ehkä sen viehätysvoima nousee teeskentelemättömyydestä ja idealismista, jotka molemmat ovat tällä hetkellä harvinaisia hyödykkeitä. Toki dokumentintekijät ottavat kantaa, mutta harvoin näin suorasukaisesti. Perkeleen lopuksi vielä lauletaan, että ”Tehkää jotakin / tehkää pieniä tekoja / tehkää suuria tekoja / mutta tehkää jotakin”

Ja siinä se: ei Karpoa (näytökset olivat loppuunmyytyjä), ei Irania. Jaa että miksikö en käynyt katsomassa viikonloppuna lisää elokuvia? Tarkoitus oli, mutta kävi niin kuin yleensä käy, eli elämä pisti pakan – ja seuralaiseni terveyden – sekaisin. Jäin siis hoivaamaan potilasta tyytyväisenä siitä, että olin nähnyt edes Perkeleen.

Lisätietoja http://docpoint.info/