12 kysymystä tv-sarjoista nyt – osa 3: Elokuvia ja sarjoja on koko ajan yhä vaikeampi erottaa toisistaan
Kuva: © 2022 MARVEL
12 kysymystä tv-sarjoista nyt on Muropaketin kaksitoistaosainen juttusarja, jossa toimittaja Tuukka Hämäläinen käy läpi television ääressä syntyneitä ajatuksia. Sarjan kolmas osa pohtii, mitä suoratoisto ja isot franchiset tekevät tv-sarjoille tulevaisuudessa.
Jos asiaa pysähtyy ajattelemaan, on Disney Plussalla äskettäin julkaistu Werewolf by Night melkoinen kummajainen. Kertakatselulla ihan viihdyttävä kauhuleikittely on periaatteessa tv-spesiaali, mutta se ei ole osa mitään tv-sarjaa. Sen sijaan se on Marvel Cinematic Universen osa, mutta ei kuitenkaan elokuva, vaan melkein kuin yksittäinen tv-sarjan jakso, jossa ei ole yhtään tuttua hahmoa aiemmista MCU:n tuotannoista.
Suuret franchiset, MCU ja Star Wars etunenässä, saavat pohtimaan mikä ylipäätään on tv-sarjojen tulevaisuus. MCU on viimeistään WandaVision–sarjan (2021) ja Doctor Strange in the Multiverse Madness -elokuvan (2022) välisen yhteyden myötä kasvanut siihen pisteeseen, ettei leffoja ja sarjoja voi mielekkäästi erottaa toisistaan. Ne ovat osa samaa kokonaisuutta.
Samaan aikaan suoratoistopalvelujen omat tuotannot ovat kymmenessä vuodessa kehittyneet jotakuinkin nollasta siihen pisteeseen, että palveluilla on valtavasti omia sarjoja ja elokuvia, jotka tulevat suoraan ja jopa ainoastaan itse palveluihin. Osana tätä kehitystä myös sarjojen jaksot ovat vapautuneet entisistä mitoistaan ja voivat vaihdella paljon yhden sarjan sisällä. Esimerkiksi keväällä ilmestyneessä Moon Knightissa oli jaksoilla jopa parinkymmenen minuutin verran eroa pituudessa. Toisaalla Stranger Things (2016–) ja Game of Thrones (2011–2019) ovat tehneet mahdolliseksi jopa parin tunnin mammuttijaksot.
Ei siis ole kovin kaukaa haettu ajatus, että jossain kohtaa raja sarjojen ja leffojen välillä alkaa hämärtyä. Joitakin vähän rajatapauksia on jo nähtykin.
Esimerkiksi Netflixin viime vuonna julkaisema Fear Street -elokuvasarja (2021) oli pikemminkin 110-minuuttisista jaksoista koostuva tv-sarja kuin kolme elokuvaa, vaikka ne elokuviksi nimettiin. Kaikki nämä (suhteellisen kehnot elokuvat) olivat tarinallisesti yksi kokonaisuus, samassa tuotannossa tehty ja julkaistu viikon välein toisistaan. Leffojen alussa oli jopa tv-sarjamainen kertaus edellisen osan tapahtumista, koska muuten tarinasta ei olisi tajunnut mitään.
Tässä alamme mielestäni lähestyä aluetta, jossa ”elokuva” ja ”tv-sarja” alkavat sekoittua keskenään. Etenkin kun myös sarjat voidaan julkaista kertarykäyksellä katsojakunnan nautittavaksi. Se saa pohtimaan, mikä oikeastaan on ero vaikkapa kolmen tunnin elokuvalla ja kolmesta tunnin jaksosta koostuvalla minisarjalla.
Tulevaisuus avaa kiinnostavia ja uhkaavia mahdollisuuksia. Marvelin supersankaritarinoissa voitaisiin lähestyä sarjakuvien maailmaa, jossa eri tarinat limittyvät, mutta toisaalta voidaan aika selvästi erottaa ”ne isommat tarinat” kaikista pienemmistä. Jossain kohtaa Marvel Studiosin kannattaisikin alkaa tähän tapaan järjestellä universumiaan uuteen uskoon, ettei sen seuraaminen muutu ylitsepääsemättömän raskaaksi.
Uhkana on tietysti ainakin se, että elokuvat menettävät identiteettinsä itsenäisinä kertomuksina. Ja samaan tapaan sarjat muuttuvat alisteisiksi isommille universumeille, jonka osia ne ovat. Eihän nyt Obi-Wan Kenobi -sarjaakaan katso varmaan kukaan, joka ei olisi katsonut Star Wars -elokuvia. (Tai jos katsoo, olisi kiinnostavaa kuulla mitä hän siitä ajattelee.)
Omaan makuuni isojen franchisejen kenttä on jo nyt muuttunut turhan läpitunkemattomaksi. Jo nyt on vähän vaikea pysyä perässä, mikä edeltää mitäkin, mikä pitää katsoa ensin ja niin edelleen. Ja monimutkaisempaan suuntaan ollaan menossa.
Mutta jos ajatellaan erityisesti tv-sarjan perinteisen muodon muuttumista, mahdollisuuksia on myös runsaasti.
Esimerkiksi Netflixin Master of None -sarjassa (2015–) kokeiltiin jo ensimmäisillä kausilla hyvin erilaisia tyylejä ja jaksojen pituuksia, millaista leikittelyä toivoisi näkevänsä enemmänkin. Parhaimmillaan voisikin ajatella, että tarina kerrottaisiin juuri omien lähtökohtien mukaisessa muodossa. Vaikkapa Moon Knight oli mielestäni aivan liian pitkä ja turhan lyhyisiin pätkiin leikelty. Tarina olisi voinut toimia paremmin vaikkapa kahteen 1½-tuntiseen osaan jaettuna. Niitä voisi sitten kutsua jaksoiksi tai elokuviksi, kuinka vaan.
Parhaimmillaan sarjaformaatin rikkominen voisi vapauttaa tekijät tarpeesta tehdä juuri tietty määrä jaksoja tai tietty aikamäärä sisältöä. Werewolf by Night on hyvä esimerkki tästä, sillä parintuntisen Marvel-leffan mittaan venytettynä tämä tarina olisi ollut sietämättömän ylipitkä. Nyt se oli ihan passeli kokonaisuus.
Seuraavan sukupolven puheessa kuuleekin jo, että sarjat ja elokuvat eivät enää ole kahdesta eri maailmasta. Lapset voivat sanoa vaikkapa katsovansa ”ohjelmaa”, eikä siinä puheessa tehdä mitään pesäeroa sisällön kategorioiden välillä.
Toivon kuitenkin, että sarjat ja elokuvat eivät degeneroidu pelkästään eri pituisiksi ”ohjelmiksi”, jotka ovat kaikki osia jossain tuhannen jakson universumissa. Ainakin omaan makuuni ne kaikki parhaat tarinat ovat vieläkin itsenäisiä, suhteellisen lyhyitä kokonaisuuksia. Uudet ja omaperäiset ideat pesivät juuri siellä, pienemmissä tuotannoissa, samaan aikaan kun Disney puskee ulos kaavamaista perushuttua ad nauseam.
Sarjan aiemmat osat:
12 kysymystä tv-sarjoista nyt – osa 1: Pilaako Netflix tv-sarjat heilumalla kirves kädessä?
