Arvostelu: Iron Fist on Netflixin Marvel-sarjoista huonoin
Iron Fist on käsittämättömän tylsä tekele, jonka harvat taistelukohtaukset saavat posket punaiseksi myötähäpeästä.
Netflixin neljäs Marvel-sarja Iron Fist on huonosti näyteltyä, käsikirjoitettua, kuvattua, ohjattua ja leikattua roskaa, jonka kuuden ensimmäisen jakson katsominen oli melkoista kidutusta jopa 1980-luvun puolivälistä Marvelin sarjakuvia lukeneelle fanillekin. Rautanyrkki-sarjakuvista sarja lainaa lähinnä nimensä ja perusideansa.
13 jaksosta koostuvan sarjan ensimmäinen kausi tuntuu olleen tekijöillekin pakkopullaa, jotain joka on vain raavittu kasaan vailla kunnon käsikirjoitusta, jotta Iron Fist -hahmo saadaan mukaan seuraavaksi luvassa olevaan The Defenders -yhteisseikkailuun, jossa mukana ovat myös Daredevil, Jessica Jones ja Luke Cage. Iron Fistin pääpäsmärinä toimii Scott Buck, joka tunnetaan esimerkiksi Dexter-sarjan surullisenkuuluisan finaalijakson käsikirjoituksesta.
Iron Fist kertoo Danny Randista, jonka luultiin kuolleen 15 vuotta sitten lentokoneonnettomuudessa vanhempiensa kanssa. Hän palaa New Yorkiin vaatimaan hänelle kuuluvaa osuutta perheensä perinnöstä ja nimeään kantavasta jättifirmasta. Paljain jaloin kulkeva hippi on paljon muutakin kuin pelkkä likainen resupekka, sillä hän on viettänyt kaikki vuodet mystisessä K’un-Lussa taistelulajeja opiskellen. Rand on ikivanhan yhteisön puolustaja ja suojelija, kung-fu-mestari, joka hallitsee Rautanyrkin yliluonnollista voimaa. Saatuaan maallisen miljoonaomaisuutensa takaisin supersankari alkaa sählätä Rand Enterprises -firman suurimpana osakkeenomistajana sitä pyörittävien lapsuudenystäviensä harmiksi. Vaivaa aiheuttaa myös Daredevil-sarjassa katsojille esitelty Käsi-ninjajärjestö.
Yliluonnollisen supersankarisarjan lähtöasetelma on kiinnostava ja tarina onnistuukin imaisemaan mukaansa, suunnilleen noin 15 minuutin ajaksi. Jo pilottijakson aikana tulee selväksi, että Iron Fist ei toimi millään osa-alueella.
Game of Thronesista tutun Finn Jonesin esittämänä Danny Randista tulee mieleen lähinnä pari viikkoa luostarissa viettänyt etuoikeutettu rikkaan perheen kakara, joka luulee olevansa valaistunut ja on valmis saarnaamaan viisauksiaan ylimielisesti kaikille, kuten väkisin tarinaan mukaan ängetylle dojoa pyörittävälle karateopettaja Colleen Wingille (Jessica Henwick).
Dannyn lapsuudenkaverin Ward Meachumin (Tom Pelphrey) ja hänen siskonsa Joyn (Jessica Stroup) tehtävänä on jankuttaa parin ensimmäisen jakson ajan ”ei se ole Danny, ehkä se onkin Danny, on se Danny”. Ensin vaikuttaa siltä, että sarjan pahis on Ward Meachum. Seuraavassa hetkessä pääpahis onkin Käsi-ninjajärjestö ja kohta joku muu, jota en tässä spoilaa. Kuuden jakson jälkeen katsojalle ei tule selväksi, että ketä vastaan tässä oikein taistellaan ja miksi.
Sarjassa käyvät pyörähtämässä myös Jessica Jones -sarjassa näytellyt Carrie-Anne Moss lakimies Jeri Hogartina ja kaikissa Netflixin Marvel-sarjoissa nähty Rosadio Dawson Claire Templenä. Heidän ainoa funktionsa on muistuttaa katsojaa siitä, että sarjojen on tarkoitus olla osa suurempaa kokonaisuutta ja jatkumoa. Muiden ”katutason supersankareiden”, nimiä ei Iron Fistissä kuitenkaan edes mainita.
Pääosin Iron Fist on pilvenpiirtäjien kliinisiin toimistoihin sijoitettua saippuaoopperaa, jossa hahmot toistavat tylsiä repliikkejä. Supersankari nähdään taistelemassa aivan liian harvoin. Lyhyet toimintakohtaukset eivät onnistu edes nopeilla leikkauksilla piilottamaan sitä, että heti kun tossun täytyy nousta maasta, niin kuvissa heiluu Finnin sijaan stunttinäyttelijä. Suunnilleen jokainen potku ja lyönti menee aivan selvästi ohi kohteestaan ja taistelut näyttävät vain noloilta.
Suurimman osan ajasta Iron Fist tuhlaa bisnesmaailman jaaritteluihin ja muistaa vain hetkittäin olevansa supersankarisarja. Välillä näytetään väkivaltaa ja verta, ihan vaan muistutuksena siitä kuinka Marvel-sarjat ovat suunnattu mukamas aikuisemmalle yleisölle.
Netflixin aiempia Marvel-sarjoja on syystäkin kritisoitu syystäkin niiden hitaasta tahdista, mutta Iron Fist on pohjanoteeraus. Sen ensimmäisen kuuden jakson tapahtumat olisi saanut ängettyä kahteen jaksoon ilman mitään ongelmia. Joku voisi kertoa käsikirjoittajille, että hahmokehitys ei todellakaan tarkoita sitä, ettei mitään tapahdu.
Kuuden ensimmäisen jakson aikana ei nähdä lainkaan mystistä K’un-Lunia. Ruudussa vilahtaa vain muutama takauma lumisiin maisemiin ja munkkien kaljuihin päihin. Iron Fist -sarjakuvissa yliluonnolliset elementit ovat olennainen osa niiden viehätystä. Sarja hylkää moiset melkeinpä kokonaan ja tyytyy näyttämään vain sankarin hehkuvan nyrkin hänen käyttäessä supervoimaansa. Syynä on tietysti pieni budjetti.
Kukaan tuskin odottikaan esimerkiksi Ed Brubakerin ja Matt Fractionin kirjoittaman ja David Ajan kuvittaman vuosina 2006-2009 julkaistun upean The Immortal Iron Fistin -sarjakuvan kaltaista mystistä menoa, mutta aiempien Netflix-sarjojen tyylinen mukarealismi ei sovi yliluonnollista alkuperää olevan supersankarin seikkailuihin lainkaan.
Kuuden jakson aikana sarja ei onnistu edes esittelemään päähenkilöään kunnolla, saati sitten tekemään hänestä hahmoa, jonka kohtalo kiinnostaisi edes hitusen verran. Masokisti minussa aikoo silti katsoa jäljellä olevat seitsemän jaksoa, koska haluan nähdä voiko supersankarisähellys mennä vielä tästä huonommaksi.
Iron Fist on myötähäpeää aiheuttava tekele, jonka jokaisen jakson aikana meinaa nukahtaa. Onneksi seuraavaksi luvassa olevaa Marvel-sankarien The Defenders -yhteisseikkailua on luvassa vain kahdeksan jakson verran, joka pakottaa käsikirjoittajat lisäämään tahtia ja tiivistämään tarinaa. Iron Fistiä huonompi se ei voi olla.
Iron Fistin kaikki 13 jaksoa tulevat katsottavaksi Netflixiin perjantaina 17. maaliskuuta.
Iron Fist
