Ensituntumat: Spider-Man: Into the Spider-Verse on paras Hämähäkkimies-elokuva – ”Menkää katsomaan tämä!”

Supersankarielokuvia ilmestyy nykyään niin suuri määrä vuositasolla, että ensi viikolla ensi-iltansa saava Spider-Man: Into the Spider-Verse on varmasti jäänyt monelta tutkan ulkopuolelle. Sille ei kuitenkaan kannata viitata kintaalla, sillä kyseessä on yksi kaikkien aikojen parhaista supersankarileffoista.

Muropaketin toimituksesta neljä kirjoittajaa osallistui eilen Spider-Man: Into the Spider-Versen pressinäytökseen Helsingin Tennispalatsissa. Vaikka maailmalta oli jo ehtinyt kantautua positiivisa kommentteja, eivät odotukset Bob Persichettin, Peter Ramseyn ja Rodney Rothmanin ohjaamaa elokuvaa kohtaan olleet korkealla.

Ja kuinkas sitten kävikään!

Alla Muropaketin haltioituneet toimittajat kertovat ensituntumansa näkemästään. Varsinaisen arvostelun Spider-Man: Into the Spider-Versesta julkaisemme ensi viikolla.

Spider-Man-elokuvia on julkaistu 16 vuodessa jo kuusi kappaletta. Niiden lisäksi seittisinko on seikkaillut Captain America: Civil Warissa ja Avengers: Infinity Warissa – ja tietenkin videopeleissä, televisiosarjoissa ja sarjakuvissa. Varsinaista nälkää uudelle Hämis-leffalle ei siis ollut. Ja ehkä juuri siksi Spider-Man: Into the Spider-Verse yllätti niin iloisesti!

 Sony Pictures on onnistunut lähes mahdottomassa tehtävässä ja tehnyt vuonna 2018 supersankarielokuvan, joka tuntuu raikkaalta, omaperäiseltä ja yllättävältä. En muista milloin olen viimeksi viihtynyt elokuvateatterissa yhtä hyvin kuin tämän elokuvan parissa. Heti pressinäytöksen jälkeen oli hinku nähdä leffa uudelleen. Jo viime vuoden Spider-Man: Homecoming oli hyvää supersankariviihdettä, mutta energinen, hyväntuulinen ja adrenaliinia tihkuva Into the Spider-Verse pesee jopa sillä lattiaa. Jo Spider-Man 3:lle naureskeleva alku voittaa katsojan välittömästi puolelleen. Nyt ollaan oikealla linjalla liikkeellä!

 Niin hurmaavia kuin Miles Morales, Spider-Gwen ja Spider-Man Noir olivatkin, erityisen paljon pidin siitä, että kerrankin valkokankaalla nähtiin vanhempi Peter Parker. Aikuinen Hämis on ollut kyllä esillä sarjakuvissa, mutta elokuvissa on luotettu hahmon nuorempiin variaatioihin.

 Spider-Man: Into the Spider-Verse on animaatio, mutta ei suinkaan pelkkää lasten viihdettä. Nielkää ennakkoluulonne ja menkää katsomaan tämä elokuva. Jos on valmis antamaan anteeksi klassikkopahisten unohtamisen statisteiksi ja pari puupäistä juonenkäännettä, vaivaa elokuvaa oikeastaan vain yksi suurempi epäkohta: mihin hittoon jäi Miguel O’Hara ja Hämähäkkimies 2099? Jatko-osa korjatkoon tämän epäkohdan.

Tatu Junni

Muistatteko kuinka siistiä oli, kun maailma seisahtui Peter Parkerin ympäriltä vuoden 2002 Spider-Manissa? Tai kun Doc Ock heitti sen taksin läpi kahvilan ikkunasta jatko-osassa, ja Peter pelasti Mary Janen hidastetussa kohtauksessa? Eipä näitä 15 vuotta sitten ihastellessaan olisi voinut ikinä kuvitella sitä visuaalista tykitystä, mitä Into the Spider-Verse tarjoaa käytännössä jokaisella minuutillaan. Tämä ei ole ”vain animaatio” – se on ulkoasultaan paljon upeampi teos kuin mikään supersankarielokuva on tähän mennessä ollut.

Tarinan toteutus jää ehkä kakkoseksi visuaalisuudelle, mutta ei paljon. Tekisi mieli sanoa, että Spider-Man: Into the Spider-Verse on paras kaikista Spider-Man -elokuvista, mutta se ei olisi aivan reilua. Ei tällaista elokuvaa olisi nimittäin voinut tehdä ennen vuotta 2018, kun vuoden suurimmista elokuvista 6/10 on supersankarileffoja ja suuren yleisön ”lukutaito” genren suhteen on noussut riittävän korkealle. Into the Spider-Verse onkin eräänlainen vastine Avenger: Infinity Warille: molemmat ovat vuosien kehityksen tulosta ja rakentavat uudella tapaa supersankarigenren vahvuuksien varaan, mutta toisiinsa nähden aivan eri tavoilla.

Erittäin lennokas ja mukavan kevytmielinen seikkailu, joka ei pitkästytä yhtään. Vuoden paras supersankarileffa? Ainakin heti näytöksen jälkeen tuntuu siltä!

Tuukka Hämäläinen

En totta puhuakseni tiennyt, mitä Spider-Man: Into the Spider-Verselta olisi pitänyt odottaa ennen teatteriin astumista, mutta sieltä poistuttiin juuri ehkäpä parhaimman Hämis-sovituksen nähneenä hymyillen ja näkemästään suuresti pitäen. Enkä suoranaisesti laske itseäni edes seittisankarin faniksi.

Fanitukseen ei ole oikeastaan edes tarvetta, sillä Into the Spider-Verse on audiovisuaalisesti todella huikea – siis todella huikea – ja elokuvanakin äärimmäisen viihdyttävä tapaus. Toki se on jälleen kerran uusi syntytarina, tai teknisesti ottaen seitsemän sellaista, mutta se on päivitetty nykypäivään niin omalaatuisella ja yleistä sarjakuvakirjallisuutta palvovalla asenteella, ettei siihen voi pienenä nörttipoikana kuin rakastua.

Multiversuminsa puitteissa leffa siirtyy paikoin jopa deadpoolmaiseen realiteetteja rikkovaan itseironiaan, eivätkä tekijät muutenkaan pelkää imitoida sankariaan ja pistää touhua leikiksi – käsikirjoitustiimissä häärineen Phil Lordin kultakynän jälki on paikoin ilmiselvä.

Toki elokuvassa on pienet puutteensa, kuten muutamat turhan sivuun jäävät sivuhämikset, mutta varsinaista tempoa ne eivät onnistu seisauttamaan. Jos Hämähäkkimies piti käynnistää neljä kertaa uusiksi valkokankaalla vain saadaksemme tämän sovituksen, niin siinä tapauksessa annan kaikki aiemmat elokuvat anteeksi.

Joonas Pikkarainen

Spider-Man: Into the Spider-Verse on ehkäpä kaikkien aikojen paras Spider-Man-elokuva. Animaatio on maailmaltaan valtavan rikas ja monipuolinen, sillä se ottaa tarinalliseen käyttöönsä sarjakuvien parhaat puolet, herättää ne henkiin elokuvamuodossa ja tuo samalla supersankarielokuviin kaivattua tuoreutta.

Phil Lordin käsikirjoitus on omaperäisyydessään hilpeä, hurmaava ja herttainen, ja – kun en aiheesta enää h-kirjaimella alkavaa adjektiivia keksi – myös koskettava. Moninaisuudessaan se tavoittaa yllättävän monia tunteita yllättävän monella tasolla tutustuttaessaan katsojan eri ikäisiin ja eri taustoiltaan tuleviin Hämiksiin.

Erilaisten animaatiotyylien yhdistelmänä elokuva on visuaalisesti ilahduttava: kuin suoraan sarjakuvalehden sivuilta, mutta elokuvatekniikan tarjoamilla bonuksilla. Tämä on niitä elokuvia, joita haluaa nähdä vielä monta kertaa uudestaankin.

Helinä Laajalahti