Haastattelu: Night Visions -vieras Ashley Thorpe teki dokumentin Noidan käsikirjastakin tutusta kummitustalosta

16.04.2018 09:03 | Tuukka Hämäläinen

Night Visions -festivaalilla esitetään tällä viikolla kummittelusta kertova Borley Rectory -dokumentti. Ohjaaja Ashley Thorpe kertoo haastattelussamme, kuinka elokuva syntyi ja mitä hän itse ajattelee yliluonnollisista ilmiöistä.

Jos et ole kuullut Borleyn pappilan kummitelusta, et ilmeisesti ole lukenut Noidan käsikirjaa, joka on vienyt paranormaaleista ilmiöistä kiinnostuneiden suomalaisten yöunet 1980-luvulta lähtien. Tapaus on kuin klassinen kauhutarina, jossa toistuvat aavemaiset näyt, selittämättömät äänet ja viestit rajan takaa.

Noidan käsikirjan tekijöiden toisesta, lapsille suunnatusta Usborne’s Book of Ghosts and Hauntings -kirjasta tarinan löysi tuoreen Borley Rectory -dokumentin ohjaaja Ashley Thorpe.

– Olin varmaan kuusi- tai seitsemänvuotias, eli oikeasti aika nuori, Thorpe kertoo.

– Kirjassa oli Borleyn pappilasta kahden sivun juttu, ja se sisälsi suuren läpileikkauksen koko rakennuksesta, jossa näytettiin, missä päin taloa eri ilmiöt oli havaittu.

Thorpe muistaa, että häneen vetosi erityisesti se, että Borleyn pappilaa kuvattiin ”kaikkein kummitelluimmaksi taloksi”.

– Se jäi mieleeni, ja myöhemmin minua alkoi ihmetyttää, miksei kukaan ollut tehnyt siitä elokuvaa. Kun sitten tuli sopiva tauko eri projektien välissä, tajusin, että minun täytyy tehdä jotakin Borleyn pappilasta.

Kummitteluiden Best Of

Borleyn pappila rakennettiin 1800-luvulla, mutta se paloi vuonna 1939, ja seuraavalla vuosikymmenellä rauniotkin siivottiin. Vaikka kirkko on yhä entisellä paikallaan, on pappilan tilalla nyt tavallisia asuintaloja, eikä Thorpe siksi ole itse vieraillut siellä.

Borleyn pappilan kummittelut tulivat suurelle yleisölle tunnetuksi paranormaaleiden ilmiöiden tutkijan Harry Pricen kautta. Price julkaisi Borleysta kirjoja ja suoritti tutkimuksia vielä sittenkin, kun rakennuksesta oli jäljellä vain rauniot. Hän myös nimesi paikan Englannin kummitelluimmaksi taloksi.

– Kun tarinan laittaa osiin, se on kuin goottilaisten kummitteluiden Best of. Siinä ei ole vain yhtä haamua, vaan nunna, päätön ajuri, munkki, aaveiden kirjoituksia seinillä, askeleita, ääniä… Siinä on niin monta outoa ilmiötä samassa paikassa.

– Se on vähän niin kuin Ison-Britannian Amityville, joiden molempien nimet ovat synonyymisiä kummittelun kanssa.

Thorpen mukaan myös Harry Pricen eriskummallisuus ja karisma ovat nostaneet kiinnostusta Borleyta kohtaan, ja kaksi tarinaa ovatkin kietoutuneet toisiinsa.

– Borleyn tapaus myös toi tieteelliseen lähestymistavan yliluonnolliseen. Ennen se oli alue, joka kuului papistolle tai meedioille, mutta Borleyn kummittelu on ensimmäisiä dokumentoituja tapauksia, joissa tiedettä käytettiin yliluonnollisten ilmiöiden analyysiin.

Borleyn pappilan kummittelun vaikutus näkyi myös siinä, että se innoitti Shirley Jacksonin klassikkoteoksen The Haunting of Hill House (1959) sekä Richard Mathesonin Hell Housen (1971).

– Borleyn jälkeen tarinoissa on yleensä ollut tieteellinen tiimi tekemässä tutkimusta, kun taas sitä ennen paikalle kutsuttiin pappi.

Näyttelijät löysivät dokumentin

Borley Rectoryn rahoittaminen ei ollut mikään yksinkertainen juttu. Kun käsikirjoitus oli valmis, Thorpe sai mukaan muun muassa Alaston lounas -klassikosta (1991) tunnetun Julian Sandsin, jonka hän tapasi alun perin haastatellessaan näyttelijää Fangoria-lehdelle.

Sands innostui projektista ja hänestä tuli dokumentin kertojaääni, jonka osuudet äänitettiin jo parin kuukauden kuluttua.

– Sen jälkeen taistelimme pitkään saadaksemme rahoitusta elokuvan tekemiseen. Meillä oli rahaa aluksi, mutta kun äänitykset oli tehty, loput rahoituksesta ei järjestynytkään.

– Koko projekti oli pari vuotta limbossa. Meillä oli vain kertojanääni elokuvaan, jota ei ollut olemassa.

Viimein vuonna 2013 tekijät päättivät kerätä budjetin kokoon joukkorahoituksella. Kampanjaa varten tehtiin juliste ja kuvituksia, ja silloin sen huomasi myös Herrasmiesliiga -kulttisarjasta ja useista elokuvista tuttu brittinäyttelijä Reece Shearsmith, sekä teatterinäyttelijänä tunnetumpi Jonathan Rigby. Molemmat päätyivät lopulta näyttelemään elokuvassa.

– Tein julisteen näyttämään 1970-luvun kauhukirjalta, ja Reece huomasi sen Twitterissä ja kysyi, mitä projektille kuuluu. Hän myös jakoi kampanjamme, jolloin kiinnostus projektia kohtaan tuplaantui päivässä. Kun aloimme jutella, sain tietää, että hänkin oli kiinnostunut Borleysta ja hänellä oli tasan sama lastenkirja kuin minullakin. Hän oli minuakin hurahtaneempi tarinaan, sillä hän oli lapsena jopa rakentanut pappilasta pahvisen pienoismallin.

Shearsmith on nähty aiemmin useita kertoja myös Night Visions -festarin ohjelmistossa. Kokenut näyttelijä on tuttu esimerkiksi Ben Wheatleyn High-Risesta (2015) ja kauhukomedia The Cottagesta (2008). Borley Rectoryyn hän lähti mukaan silkasta kiinnostuksesta kauhuun ja yliluonnollisiin ilmiöihin, vaikka tuotanto olikin hyvin vaatimaton.

– Kauhu ja magia ja sen sellaiset ovat hänen koko elämänsä, Thorpe kuvialee.

– Hän on täysin uppoutunut niihin. Joskus tuntuu, että ihmiset esittävät olevansa kiinnostuneita sellaisista jutuista, joista he ovat kuuluisia, mutta Reece on oikeasti obsessoitunut.

Näytelty dokumentti

Borley Rectory on erikoinen dokumentti, sillä se on kokonaisuudessaan dramatisoitu, käsikirjoitettu ja näytelty, eikä valkokankaalla nähdä asiantuntijoiden puhuvia päitä selittämässä mielipiteitään. Lisäksi visuaalinen tyyli jäljittelee 1930-lukujen mustavalkoista kauhua, mutta nykyaikaisella tekniikalla.

Aiemmin animaatioita tehneen Thorpen mukaan tyylivalinnat syntyivät kuin itsestään.

– En oikeastaan ajatellut asiaa ja tehnyt tietoisia päätöksiä siitä. Minulla oli tuntuma, että haluaisin sen näyttävän aikakaudelle uskolliselta, mutta nykyaikaisia menetelmiä käyttämällä.

Thorpe halusi myös käyttää oikeita valokuvia Borleyn pappilasta, sen sijaan, että hän olisi kuvannut elokuvan todellisessa kartanossa ja yrittänyt saada sen näyttämään oikealta.

– Päätin tehdä niin kuin aiemmissa animaatioissani, eli kuvata kaiken green screeniä vasten ja lisätä taustat digitaalisesti. Se oli myös käytännöllinen päätös, koska tiesin, ettei minulla ole käytettävissä paljon aikaa kiireisten näyttelijöiden kanssa.

Myös päätös dramatisoidusta dokumentista syntyi Thorpen mukaan orgaanisesti.

– Dokumentit ovat aina kiehtoneet minua, mutta kuuluisien tapahtumien dramatisoinnit pilaavat usein lopputuloksen. Halusin tehdä dokumentin, joka herättäisi tunteen ajasta ja paikasta, ja olisi samalla erittäin aavemainen.

– Halusin välittää sen tunteen, joka itselläni oli tarinasta alun perin. Borleyn pappilaan liittyy paljon melankoliaa ja surua.

Uskotko kummituksiin?

Thorpe ei dokumentissaan ota kantaa siihen, ovatko kummitteluista tehdyt havainnot uskottavia. Sen sijaan hän haluaa ihmisten muodostavan omat mielipiteensä.

– Se on mielenkiintoisempaa. En pidä jutuista, joissa lähdetään ehdottomasti väittämään, että jonkin oli totta tai päinvastoin.

Thorpe itse uskoo, että kummitteluiden takana on jotain todenperäistä.

– Uskon, että on olemassa energioita, joita emme vielä ymmärrä. Uskon, että ne voivat synnyttää tällaiset ilmiöt, jotka ihmiset aidosti näkevät ja kokevat. Mutta meillä ei vielä ole menetelmää, jolla selittää niitä.

– Uskon siis, että ihmiset kyllä oikeasti näkevät kummituksia, eivätkä kaikki vain valehtele myydäkseen sanomalehtiä. Vaikka sitäkin tietysti tapahtuu.

Borley Rectory esitetään Night Visions: Back to Basics festivaalilla kolmessa näytöksessä: torstaina, perjantaina ja lauantaina. Lisätietoja näytösajat löydät festivaalin sivuilta.