Lisää toimintaohjaajia, jotka aika unohti – Mitä tapahtui Highlanderin, Rambon ja Speedin tekijöille?

05.02.2021 11:58 | Kari Salminen

Minne katosivat eilispäivän toimintaklassikoiden tekijät? Muropaketti jatkaa unohtuneiden ohjaajien urakehityksen tarkastelua. Tällä kertaa vuorossa ovat mm. Highlanderin ja Rambon ohjaajat.

Juttusarjan ensimmäisen osan voi lukea täältä:

Mitä tapahtui Die Hardin, Top Gunin ja Robocopin tekijöille? Monen 1980-luvun toimintaohjaajan ura on ollut pitkää alamäkeä klassikoiden jälkeen

Alla 13 ohjaajaa, joista osa on tehnyt nimekkäitä elokuvia vielä tälläkin vuosituhannella, osa jo unohtunut jopa aktiivisilta elokuvaharrastajilta.

Portista ikuisuuteen – Michael Cimino (1939-2016)

Jos elokuvan Magnum .44 (1973) käsikirjoittaja saa Clint Eastwoodilta hyvän keikan (Rajut kaverit, 1974) ja tekee sitten Oscar-voittajan Kauriinmetsästäjät (1978), sitä ei oikein voi mokata ellei ole mainosmaailmassa koulittu supertaiteilija Michael Cimino.

Perfektionisti melkein kaatoi United Artists -yhtiön loisteliaan barokkisella jälkiwesternillään Portti ikuisuuteen (1980), teki Mickey Rourken parhaisiin kuuluvat – mutta ei niin arvostetut – elokuvat Lohikäärmeen vuosi (1985) ja Epätoivon tunnit (1990) ja yritti nostaa ranskalais-Tarzanin ja -Highlanderin Christopher Lambertin jaloilleen eeppisellä Sisialaisella (1987). Loppuelämä menikin sitten Ranskassa palvojien ympäröimänä. Ranskalaiset rakastavat toisintekevia kapinaohjaajia kuten Michael Cimino, joka on lähtökohdiltaan amerikanitalialaisten taiteilijaohjaajien ja elokuvaan oopperan keinoja sovittaneiden Uuden Hollywoodin mestarien kuten Francis Ford Coppolan, Brian De Palman ja Martin Scorsesen henkisen ja etnisen suvun musta lammas. Hän oli myös samaan tapaan alistumaton visionääri kuin Terry Gilliam, vaikkei saduista ja steampunkista piitannutkaan. Kielillä lukevien on tutustuttava sanktioiden uhalla Giampiero Frascan uuteen teokseen, joka alkukielellä italiaksi nimellä Il cinema di Michael Cimino tai ranskalaiseen laitokseen Le cinéma de Michael Cimino (2020).

Steven Bachin Final Cut: Art Money and Ego in the Making of Heaven’s Gate, the Film That Sank United Artists (1999) taas on samaa sarjaa elokuvallisen talous- ja tuotantokatastrofin ruumiinavauksen kuin kirjat elokuvista Paroni Münchausenin seikkailut (Losing the Light), Turhuuksien rovio (Devil´s Candy) ja Natural Born Killers (Killer Instinct).

Ylämaan kettu Australian alamailta – Russell Mulcahy (s. 1953)

Australiasta Britanniaan kotiutunut Rusell Mulcahy, pikaleikkausten ja toistojen erikoismies muistetaan ikuisesti kahdesta asiasta, Duran Duranin videoista ja toisesta pitkästä elokuvastaan Highlander (1986), joka oli aloittamassa etiäisenä fantasian nousua B-ghetosta ison budjetin taloihin. Myös Culture Club, Sex Pistols, The Stranglers, XTC, Spandau Ballet, Paul McCartney, Fleetwood Macin Bonnie Tyler, Elton John ja Rod Stewart tarvitsivat hänen apuaan.

Nuori Mulcahy oli armoton visualisti, ja sellainen hän oli elokuvissaankin, joissa MGM-musikaalit antoivat taustakajoaan. Mulcahy teki oikeastaan vain yhden emämunauksen: ohjasi Highlander 2:n (1991), Samana vuonna tuli Richochet, mutta alaspäin mentiin jo.

Äkkikuolema (1992), Vaarallinen McCoy (1993) ja etenkin kauhea pulp-filmatisointi The Shadow (1994) heittivät Mulcahyn ulos isojen studioiden odotushuoneista ja tv-maailmaan. Musiikkivideotkin ovat työllistäneet. Elokuvat ovatkin sitten olleet B-fantasiaa tai V-elokuvaa linjalla tyyppiä The Curse of King Tut’s Tomb (2006), Resident Evil: Tuho (2007), Scorpionikuningas: Soturin synty (2008), Malone (2009) ja Grimm (2010). Jos trashin harrastaja heittäytyy rehelliseksi, hän voisi vaikka sanoa, että on pelkästään hyvä että Mulcahy jatkaa B-traditiota toisissa välineissä. Hänen uudemmissa elokuvissaan on ihastuttavaa nolouden glamouria.

Työnjohtaja selvittää ja lentää – George P. Cosmatos (1941-2005)

Kreikkalais-amerikkalainen George Pan Cosmatos ei ole ikinä ollut nimiohjaaja, mutta hän teki voivottelevan alistuneesta työväenluokan sankarista Rockysta Rambon. Hän nosti nyrkkeilijähahmollaan ja ensimmäisellä, melkein realistisella Rambo-elokuvallaan oman tähtityylinsä luoneen Sylvester Stallonen varteenotettavaksi kilpailijaksi isolle Arnoldille ja tylyksi tappokoneeksi elokuvillaan Rambo – Taistelija 2 (1985) ja Cobra (1986). Hän oli Reaganin valtakauden symboli ennen muuta näiden kahden tylyn väkivaltaisen elokuvan ansiosta.

Cosmatosin ura ei oikein voinut mennä kuin loivasti alaspäin. Kauhuleffa Leviathan (1989) ja lännenelokuva Tombstone (1993) ovat kohtalaisessa kulttimaineessa.

Cosmatos oli 70- ja 80-luvuilla B-herkkyydellä varustettu, vanhan Hollywoodin renkiohjaajien tapainen tekijä, joka ei niin taiteesta ja auteur-maineestaan välittänyt. Lontoossa elokuvaa opiskellut ja Otto Premingerin Exoduksen (1960) apulaisohjaajana kannuksensa hankkinut Cosmatos tunnettiin Hollywoodissa hankalien projektien pelastajana, varmotteisena toiminnan koreografina ja helikopterikuvien mestarina. Sekä Rambon että Tombstonen kuvauksissa olin hankaluuksia, joiden vuoksi yleisesti arvellaan, ettei Cosmatos ollut yksinään vastuussa ainakaan koko elokuvasta.

Vauhdilla unohdukseen – Jan De Bont (s. 1943)

Paul Verhoevenin elokuvien kuvaajasta Speedillä (1994) ohjaajien kärkikastiin noussut ja sieltä melkein samalla vauhdilla alas tullut hollantilainen Jan De Bont ei tehnyt virhettä katastrofielokuvallaan Twister (1996) vaan jatko-osalla Speed 2 (1997). Jan De Bont ei ole varsinainen kertoja ollenkaan, vaan tehokas visuaalisten ja toiminnallisten asetelmien laatija. Kauhuelokuva The Haunting (1999) ja Lara Croft Tomb Raider: Elämän lähde (2003) ovat elokuvia, joita ei voi katsoa kerrontana, mutta kompositioina ja kuvasarjoina voi.

Chicago aina mielessä – Andrew Davis (s. 1946)

Chicagolaisohjaaja Andrew Davis antoi Steven Seagalille potkun persuksiin (Vaikenemisen laki, Nico, Kaappaus merellä) ja yleni Takaa-ajetulla (1993) valioliigaan. Ehkä hän sitten vain veikkasi vääriä hevosia eli poispäin tuolloin menossa olleita Arnold Schwarzeneggeria (Sivulliset uhrit, 2002) ja Kevin Costneria (The Guardian, 2006). Tai sitten miehen Chicago-rakkaus – lähes kaikki elokuvansa on kuvattu kotitanhuvilla – leimasi liikaa.

Monen kansakunnan kautta – Ted Kotcheff (s. 1931)

Bulgarialais-makedonialaiset juuret omaavan kanadalaisen ongelma oli hanttimiesmäisyys: hän ohjasi mitä lajia hyvänsä, ensin Kanadassa, sitten Britanniassa, lopulta Hollywoodissa. Amerikkalainen Vietnam-trauma oli hänen lempparinsa elokuvissa Rambo – Taistelija (1982) ja Poikkeuksellista rohkeutta (1983), ja kun siitä aiheesta aika jätti, Kotcheff tipahti pääjoukosta. Hän sai Bulgarian kansalaisuuden jokunen vuosi sitten. Muistelmakirja Director’s Cut (2017) on lukemisen arvoinen.

Arnoldin tyypittelijä – John Irvin (s. 1941)

Brittiveteraani John Irvin oli parhaimmillaan sodan kuvaajana (Sodan koirat, Hamburger Hill), mutta hän teki myös Arnoldin genre-tyypillisimmän toimintaelokuvan Raaka keikka (1986) antaen myös Patrick Swayzelle mahdollisuuden (Veriveljet). Paljon elokuvia, hyvin vähän omaa leimaa.

Modernin B:n mestari – John Flynn (s. 1932-2007)

Kulttileffojen palvojat tietävät, että Tuomiopäivä (1977) on Rolling Thunder, Kostaja kiven sisältä (1973) on The Outfit, New Yorkin kostaja (1980) on Defiance ja että Best Seller (1987) on yksi kovapintaisimmista rikostrillereistä koskaan. Chicagolainen John Flynn teki loppuun saakka ekonomisia, ankaria, konstailemattomia ja taiturimaisia moderneja B-tulkintoja jännityksen ja toiminnan lajeissa saamatta ikinä isompaa suosiota. Sääli, todellakin.

Tuomion yöstä televisioon – Stephen Hopkins (s. 1958)

Painajainen Elm Streetillä 5 (1989) ja Predator 2 (1990) ovat ok, mutta synkeät toimintajännärit Tuomion yö (1993) ja Räjähdyspisteessä (1994) nostivat kummasti jamaikalaissyntyisen ohjaajan, Rennymme aikalaisen ja haastajan, osakkeita. Scifi-saippuaoopperan Lost in Spacen (1998) tehtyään Stephen Hopkins katosi tv-maailmoihin eikä palannut. 24, Traffic, Californication ja The Fugitive tosin eivät ole mitä hyvänsä tusinatelkkaria, joten kai Hopkinsilla hyvin menee.

Yhdellä elokuvalla kulttimaineeseen – Christopher Crowe (s. 1948)

Naurettavaa, mutta Christopher Crowe on tässä vain siksi, että hän teki sotilaspoliisitoimintaelokuvan Saigon – kahden poliisin helvetti (1988), joka helmeilee niin ettei ole tosikaan. Mutta mies kirjoitti Viimeisen mohikaanin (1992) siirtyen sitten tv-tuottajaksi, menestyväksikin. Taas yksi lahjakkuus, joka päästi irti ohjaushommista päästäkseen helpommalla.

Eksploitaation kommando – Mark L. Lester (s. 1946)

Miksei Arnold Schwarzenggerin toisen kasarityyppielokuvan ja hyvin, hyvin väkivaltaisen tylyn Commandon (1985) ohjaaja Mark L. Lester saa arvostusta? No ehkä siksi, että hän on eksploitaatiomaakari paholaisen armosta, kuten voidaan päätellä taideteoksista kuten Steel Arena (1973), Truck Stop Women (1974), Bobbie Jo and the Outlaw (1976), Stunts (1977), Roller Boogie (1979), Luokka 1984 (1982), Showdown in Little Tokyo (1991) ja Verirahat (2003) osoittavat niille, jotka tarvitsevat ja kestävät osoituksen.

Vaikka Lester on ohjannut suurten studioiden elokuvia ja nostanut jonkin tason tähdiksi Michael J. Foxin, edesmenneen Brandon Leen ja Dolph Lundgrenin sekä antanut Drew Barrymorelle ja Linda Blairille mahdollisuuden jatkaa debyyttielokuvien (E.T. ja Manaaja) maineen alta eteenpäin, Lester on pohjimmiltaan Corman-koulun ulkojäsen, joka tekee halvalla sensaatioaiheista vääriin aisteihin ja tunteisiin vetoavia roskaelokuvia hyvällä tyylillä ja huumorilla.

Ohjaajaa ei selvästi edes huvittanut jäädä Arnold-junan kyytiin.

LUE MYÖS: Haastattelussa Commando-ohjaaja Mark L. Lester: ”Elokuvani tunnetaan jopa Suomen tullissa”

007:n 80-luvun muotoilija – John Glen (s. 1932)

Jos brittiherrasmiehet Terence Young. Lewis Gilbert ja Guy Hamilton vastasivat James Bondin 60- ja 70-lukujen vauhdista jääden täysin elokuvien pääosanesittäjien varjoon ja tuottajien vallan alle, identtisen kohtalon koki kasari-007:n hoviohjaaja John Glen (s. 1932).

Viisi superhyvin menestynyttä 80-luvun Bond-elokuvaa on veteraanilla filmografiassaan, eivätkä hänen nimeään tiedä edes omat sukulaiset. Glen aloitti uransa brittiläisen elokuvateollisuuden nousukaudella, ohjasi kaikki 80-luvun viisi 007-elokuvaa ja ilmeisesti palasi lähetiksi, sillä esimerkiksi Kolumbus-elokuva ja Rautakotka, molemmat vuodelta 1992, eivät saaneet tuulta purjeisiinsa tai siipiensä alle. Mikä vain osoittaa, että toimintaelokuva on sittenkin tuottajien laji, ja ennen se oli myös tähtien lajityyppi toisin kuin nyt, kun kaikilla on naamarit ja hassut haarniskat.

Jotkut tosin ovat löytäneet Glenin elokuvista ainakin kaksi toistuvaa, jokaisessa Bond-elokuvassaankin tavattavaa motiivia: pelästyneet eläimet katsojia pelästyttämässä, sekä vaimenevan huudon säestämä hahmon putoaminen korkealta paikalta maahan. Ehkä tässä ovat taiteilijan ainekset kasassa etenkin jos ranskalaisilta kysytään.

Kovempi kuin miehet – Kathryn Bigelow (s. 1952)

Lopuksi on nostettava esiin yksi nainen, josta joskus sanottiin, että hän ohjaa paremmin kuin miehet. Tämä saattaa olla hävytön vertailu. Eihän se sukupuolesta ole kiinni, joskin toimintaelokuva on kulttuurisesti jäänyt miesten lajiksi: sitä tuottavat, ohjaavat, kirjoittavat ja katsovat lähinnä miehet. Kathryn Bigelown ottaminen listalle epäilytti siksi, että hänen toimintaklassikkonsa Myrskyn ratsastajat (1991), Kylmää terästä (1990) ja Stange Days (1995) ovat seuraavalta vuosikymmeltä. Vaan antaa nyt poptaiteellisen biker-juhlan Tunteettomat (1982) ratkaista.

Bigelow lähti liikkeelle New Yorkin kuvataide- ja feministipiireissä, eikä taustaa ole aivan mahdotonta nähdä hänen elokuviensa naiskuvissa ja kompleksissa mieshahmoissa.

Militaristisia asioita toisin katsovien elokuvien, Oscarin voittaneen Hurt Lockerin (2009) ja terroristioperaatiosta kertovan Zero Dark Thirtyn (2012) myötä Bigelow on ajautunut entistä enemmän väkivallan kuvaajaksi. Toistaiseksi tekemättömät elokuvat teksasilaisesta murhatapauksesta sekä amerikkalaisen sotavangin tositarinasta jatkaisivat synkkää linjaa, jos toteutuisivat.

Kathryn Bigelow itse ei katso olevansa sukupuolisten asioiden problematisoija, kuten jotkut kriitikot ovat häntä kuvanneet vaan ohjaaja, joka haluaa vapauttaa elokuvan juurilla olevan ”kineettisen potentiaalin”. Hyvinkin paljon samaa on Bigelown ikäisessä Mimi Lederissä, jonka Deep Impact (1998) ja Rauhantekijä (1997) kuuluvat tietysti ysäritoininnan piiriin. Lederin putki katkesi nopeasti, ja hän siirtyi television puolelle – jossa hän aloittikin.

Mitä tapahtui Die Hardin, Top Gunin ja Robocopin tekijöille? Monen 1980-luvun toimintaohjaajan ura on ollut pitkää alamäkeä klassikoiden jälkeen

Muropaketin uusimmat