Mikä on Suomen historian huonoin elokuva? 20-vuotias Ponterosa on vahva ehdokas, mutta ei suinkaan ainoa

12.02.2021 12:13 | Kari Salminen

Äkkiä, mikä tulee ensimmäisenä mieleen sanoista ”huonoin kotimainen elokuva kautta aikojen”?

Elokuvaharrastajat tykkäävät huonosta. Ed Wood on ikuinen. Ehkä myös Manos. Suomessa on joitakin kalkkunoita alitse muiden.

Joidenkin mielestä kaikki vanhat kotimaiset elokuvat, etenkin Suomen Filmiteollisuuden ja T.J. Särkän tuottamat – ja valitettavasti usein ohjaamatkin – ovat aivan kamalia. Teatteriäyttelijät viettivät pikkupäissään kesiään landella kuvaten teatraalisesti replikoituja puskafarssejaan ja viiden pennin melodraamojaan tunarien johdolla.

No, ei se ihan näin mennyt, vaikka joskus menikin. Tämä on esteettisen maun kysymys.

Räpellettyä skeidaa

Yksi on alitse muiden viimeisiltä ajoilta. Nyt 20 vuotta täyttävän Ponterosan (2001) tekijöistä eli Kemmon veljeksistä tuottaja Pasi Kemmo muistelee lämmöllä elokuvaa, etenkin sen saamia reaktioita. Hän myös kertoo että FS Film Oy:n rajoitettu teatterilevitys ei rahallisesti onnistunut, mutta VHS-, ja DVD-jakelu sekä varsinkin TV-levitys onnistuivat:

”Ponterosa ei ole teatterielokuva, vaan se tehtiin lähinnä dvd- ja tv-levitykseen. Käytimme kriitikoiden reaktioita sekä VHS-kasetin että DVD-levyn kannessa.”

2 tähteä ”…täyttä skeidaa” – Tuomas Värjölä, Katso
1 tähti ”…kelvotonta räpellystä” – Timo Kuismin, IS
5 tähteä – Moon TV”

Selvästi pakkokatsottavaa.

Farrellyt esikuvina

Kemmo kertoo esikuvista ainoastaan Peter ja Bobby Farrellyn komediat. Huonouden tarkoituksellisuutta käsittelevään kysymykseen hän vastaa antamalla elokuvan videojulkaisun takakansitekstin:

”Yksin autiolla saarella ja kilpikonna Fittanan imettämä ja kasvattama näkövammainen Jussi oli lähdössä Kaliforniaan hengenpelastajaksi. Matkalla Tukholmaan hän törmää suurella sydämellä, mutta olemattomilla sukukalleuksilla varustettuun Oskariin, joka pelastaa hänet milloin väkivaltaisen rantaruotsalaisen ja milloin sadistisen leirintäalueen omistajan kynsistä. Yhdessä nämä kohtalotoverit kokevat katu-uskottavan seikkailun, josta ei puutu täpäriä tilanteita eikä kuvankauniita naisia. Suomen elokuvakriitikoitakin ilahduttanut matka Ponterosaan voi alkaa.”

Köh. Asia ymmärretty.

Jatkoakin on seurannut, maineen puolesta:

”Viimeisten vuosien aikana on tullut aika paljonkin yhteydenottoja. Nuoret ovat löytäneet sen, pääasiassa YouTuben välityksellä ja sitä on esitetty mm. elokuva-festivaaleilla kuten Rokumentti Rock Film Festival 2019. Elokuva kerää kuulemma myös faniryhmiä, jotka katsovat sitä dvd:ltä ja näin sen kulttimaine vain kasvaa.”

Kolmen veen Tulio

Oma lukunsa suomalaisen huonon historiassa on kuohuvan melodraaman maestron, ”vitun, viinan ja virsikirjan” – kuten Peter von Bagh Tulio-monografiassa kirjoitti – runoilijan Teuvo Tulion viimeinen, hänen itsensä levityksestä vetämä ”eroottinen camp-elokuva” (Wikipedia) Sensuela (1972), jossa saamelaisnainen saapuu Lapista pääkaupunkiin kokemaan seksuaalisuutta.

Yrjö Nortan tekstin käänsi englanniksi Regina Linnanheimo. Hauskoja ovat jopa luonnehdinnat näyttelijöistä. Jopa parissa Jörn Donnerin elokuvassa ”alastomana soittava” Marianne Träskman, näyttelipseudonyymiltaan Marianne Mardi, sekä turkulainen ”laulava kultaseppä”, suomalaisen rockin pioneeri Boogie-Maurtiz, ”yhden elokuvan tähti” Maurtiz Åkerman ovat kulttihahmoja.

Peter von Baghin pahnoilla

Jos olisi pakko olla ilmeinen, pitäisi lisätä trash-keoon porilaisen Visa Mäkisen elokuvat sekä Pekka Puupään hiekkakuoppaseikkailut ynnä toilailut afroamerikkalaisena blackfacena –  ja epäilemättä myös Pertti Pasasen Naisen logiikka (1999), joka on vasta nyt tullut ujouden linnakkeestaan näytille, tässä alkaa olla jonkinlainen kaanon kasassa. Varmasti iltapäivälehtien kakkulapäiset nörttitoimittajat saavat jatkossa osoittaa erikoisvaistojaan poimimalla esiin Pasasen unohdettuja.

Kun pyysin kommenttia aiheesta arvostetulta elokuvatutkijalta Antti Alaselta, hän totesi ettei ole ”kultaisen kalkkunan” miehiä, mutta silti hän saa jotain irti muuten arvostamansa Veikko Itkosen huonosta elokuvasta Mullin mallin (1961). Yksi Alasen projekteista on saattaa valmiiksi elämää suuremman elokuvataiteen arvioijan, edesmenneen Peter von Baghin keskeneräinen teos Pahnan pohjimmaiset, joka kertoo suomalaisen elokuvan huonoimmista.

Ai niin, Alanen myös muistaa, että Ponterosa oli suomalaisen undergroundin ja viistomman seksikulttuurin aistillisimman setämiehen Kari Lempisen alias Walter De Campin suosikkielokuva.

Luokkakokouksen kammotukset

Kriitikoiden tylyimmin haukkumia yhden tähden kotimaisia elokuvia nykyisemmiltä ajoilta ovat Luokkakokous 2 – Polttarit (2016), joka ei ole muuta kuin itsetyytyväisimpien ja ylityöllistetyimpien surkeiden suomalaiskoomikoiden yritys tehdä rahaa niin kuin huonot amerikkalaiskoomikotkin tekevät. Koska siis komedia on halvin ja helpoin laji, jota voi tehdä kännissä ja läpällä jos ei piittaa mistään.

Onhan se varmaan sopivaa, että Renny Harlin ohjaa seuraavan Luokkakokouksen. Aikanaan kovin moitittu Jäätävä polte (1986) on sentään suoranainen toimintaeksploitaation mestariteos. Etenkin se venäläinen ihmissakki maanalaisessa helkutin bunkkerissa on unohtumaton. Renny teki Hollywood-huippukautensa jälkeen ne huonoimmat elokuvansa amerikkalaisessa B-osastossa, joten ei häntä oikein voi suomalaisen elokuvan roskan paavina mainostaa.

Iron Skyn jatkoilta toiseen Varastoon

Niin, ne yhden tähden hirviöt. Hevisaurus-elokuva (2015), nuorisongelmaelokuvat Muutoksii (2014) ja Salpa (2013), etäisesti komedian kaltainen Se mieletön remppa (2020), oppilastöinä reputtaneet Elvis & Onerva (2019) ja Mami (2019), huomattavan väärin perustein moitittu trash-spektaakkelijatko-osa Iron Sky – The Coming Race (2019), surullisen hahmon jatko-osa Varasto 2 (2018), miestä halventava epähauskuus Yösyöttö (2017) ja kaikki Vares-sarjan elokuvat, sekä Juha Veijosen että Antti Reinin ”karismalla”, ovat kaikki olleet kriitikoiden hampaissa. Rok.

Kehutaanpa Markus Seliniä, joka ei ole eläissään tuottanut elokuva esteettisesti vaan ainoastaan bisneksenä, eikä siinä hommassa ole niin väliä, tipahtaako joltakin kenoselältä tähtiä yksi vai sata. Hänen tuottamansa Levottomat-sykli menee samaan tuotekategoriaan kuin

Varekset: hyvinkin katsottuja, paljon naurettuja ja vihattuja.

Pannaan samaan läjään Aleksi Mäkelä, joka joskus nuorempana vielä uhkasi vetää turpaan kriitikkoa, joka mollasi hänen elokuvaansa. Sittemmin hän on oppinut, että niitä kriitikoita ja lyttäyksiä on aivan liikaa. Ei ehdi jokaista huitoa takaisin kun pitää lisää roskaa lapioida.

Tympee Huttunen syö nyt makkarakeittoa

Ei pidä päästää veräjästä taiteilijaa.

Anssi Mänttäri on huonoimmillaan kuin krapula-aamun harhaus itse, ja hänen huonoin elokuvaansa on Dirlandaa (1999). Kammotuksen kumu alkaa jo Kai Hyttis -nimestä. Niin, ja tekihän Mänttäri pikkurahan ja tekemisen puutteessa myös Nykäs-elokuvan ennen Mattia. Se oli sensaatiolehtiä suomiva elokuvallinen sensaatiolehti nimeltä Mestari (1992).

Jos Mänttäri on kotimaisen makkarakeittorealismin ja kaljapöhnänaturalismin tuottelias auteur, seuraava elokuva on vain edellistä lajia. Se on Makkarakalakeittoa, sano Tympee Huttunen (1988). Etsikää se jostain. Vaikka YouTubesta.

Alustus menee näin:

”Suomenmaa on täynnä mitä kauneimpia ja mielenkiintoisempia paikkoja, kuntia, kaupunkeja, erämaita ja kyliä. Kaikissa niissä on oma arkipäiväinen elämänmenonsa ja rytminsä, erilaisine ihmisineen, taloineen ja tarinoineen. Tämä on tarina Reinari Huttusesta, jota kutsutaan myös nimeltä Tympee Huttunen.”

Loppu on Leo Lastumäki -vainaata, Aake Kallialaa ja Tuija Pieposta pohjalukemissa.  Tässä on jo syytä lainata myös amatöörikriitikkoa, joka niin sattuvasti paiskoo nettiarviossaan:

”Oma leffamaku sen kun vaan paskentuu kun tällaistakin halusin lähteä kokemaan ihan vapaaehtoisesti. Pidän sysisurkeaa roskaa yhtä kiinnostavana kuin niitä viiden tähden elokuvaeepoksia, mutta ”Makkarakalakeittoa, sano Tympee Huttusen” kohdalla mietin noin keskivaiheen paikkeilla, kumpi meistä on lopulta se mielenvikainen, leffa vai katsoja.”

Porttikielto taivaaseen, ja Lauri Törhöselle myös

Kauempaa on syytä poimia muutama erikoistapaus.

Kasarikauden paljaan pinnan seksielokuva Porttikielto taivaaseen (1990) on vauhko ja seksikään ruma, mutta sekin on varsinainen trashin aloittelija jos sitä vertaa aina takuuvarmasti nolon elokuvaproffan Lauri Törhösen elokuviin, varsinkin siihen kruunuun, joka on helsinkiläisen city-kulttuurin, rahan ja huimaavien aineiden bailaus-bakkanaali Insiders (1989)

Insidersista tyypillisempää eksploitaatiota ei ole edes keksitty. Ellei sitten saman ohjaajan vuoden 1986 Mikkelin panttivankidraamasta ja sen päättäneestä räjähdyksestä tekemä Kasvoton mies (1995).

Lauri Törhönen on tunnustettu törttö elokuvantekijänä ja Metoo-liikkeen aallon ansiosta myös ihmisenä ja opettajana, sanoivat ainakin jotkut. Ei nyt oteta kantaa asiaan, josta ei tiedetä paljoakaan.

Spedestä Molleen

Jotkut inhoavat sydämensä kyllyydestä Spede-elokuvia, kaikkia niitä, vaikka ainakin kaksi kirjaa on todistanut Pertti Pasasen olevan nero kansantaiteilijaksi.

Paljon radikaalimpaa on se inho, joka nettikeskustelujen ja joskus harvoin kriitikoiden teksteissäkin kohdistuu sellaisiin kuin Rauni Mollberg, Aki Kaurismäki ja Jari Halonen, joista kaksi ensimmäistä on maamme modernin elokuvahistorian suurimpia auteur-hahmoja ja viimemainittu yksinkertaisesti ohjaajana vain sekohullu avantgardisti ja toisintekijä. Mollbergin Milka (1980) ja Maa on syntinen laulu (1973) sekä päälle vielä Ystävät, toverit (1990) sekä pasifistinen keskiversio Tuntemattomasta sotilaasta (1985) ovat kärsimyksinä jalostavia – aitoa elokuvataidetta, siis.

Kaurismäen veljeksistä se artistitsempi on maan rasisittavin vasemmistopopulisti taiteilijana kun sille päälle sattuu. Mutta hän on silti menestystarina. Kun Halonen pääsi ensin Jouko Turkan otteesta ja sitten trash-herkkyytensä poikuudesta, hän ohjasi kaksi kansallismytologista mestariteosta ja roskalavallista selluloidia, näkökulmasta riippuen, jotka ovat Aleksis Kiven elämä (2001) ja Kalevala – uusi aika (2013). Aivan mahtavia kumpikin. Niin kuin ovat Halosen läpimurtotapauksetkin, Back in the USSR – Takaisin Ryssiin (1992) ja Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995), jotka on tehty rankoiksi, kohuttaviksi ja trash-herkkyyttä osoittaviksi aivan tietoisesti.

Kaksipäisen Sibeliuksen Pekko

Parhaiden trashin tekijöiden koko tuotanto kelpaa esimerkiksi. Jotkut mestarit erehtyvät vain kerran. Markku Pölönen teki Ralliraidan (2009). Mieluummin sitä katsoo vaikka juosten pankkimatkalla riipaistuja Kummeli-elokuvia.

Säästetään kunniamaininnalla Timo Koivusalo, jonka Pekko-elokuvat ovat tarkoituksellisen tyhmiä ja välinpitämättömästä kesävietettyjä puskateatterin komediaterttuja. Hän yritti tosissaan tehdä laatua siirtyessään iskelmätähdistä kansallisen kaapiston kimppuun ohjaten uusiksi Täällä pohjantähden alla -eepoksen (2009-2010), kertoen historiakuvaelmaa Kaksipäisen kotkan varjossa (2005) ja häpäisten kansallissäveltäjämme elämäkertaelokuvallaan Sibelius (2003).

Koivusalon kohdalla ei voi enää puhua tarkoituksellisuudesta tai välinpitämättömyydestä. Hän ei yksinkertaisesti vain osaa tietämättä sitä itse, ja siksi hän yrittää karmealla tavalla liikaa. Tarkoitettu huono on turvallista.

Palataan lopuksi Ponterosaan.

Pasi Kemmo ei häpeä 20-vuotiasta elokuvaansa.

”Olemme ylpeitä siitä. Teimme sen ilman Elokuvasäätiön tukea tai rahoitusta, siis täysin itsenäisesti. Rahoitin sen itse ja keräsin mukaan joukon yhteistyökumppaneita, joka siihen aikaan ei ollut kovin tavanomainen tapa tehdä elokuva. Ja nyt tuntuu todella hienolta kun se aina vaan löytää uusia faneja nuoremmista sukupolvista.”

Muropaketin uusimmat