Night Visions alkaa keskiviikkona – Katsoimme seitsemän festarielokuvaa ennakkoon: ”Miksi ihmeessä tämä on tehty näin?”

Night Visions: Back to Basics -festivaali valtaa tällä viikolla Helsingin elokuvateatterit. Katsoimme ennakkoon seitsemän festivaalin elokuvaa. Ne tarjosivat sekä pettymyksiä että positiivisia yllätyksiä.

Night Visions palaa jälleen elävien kirjoihin. Keväisessä Back to Basics -versiossa tarjoillaan 34 täyspitkää elokuvaa kaikkiaan 50:ssä näytöksessä, ja festarin valikoimasta löytyy niin klassikoita kuin odotettuja ensi-iltojakin, Dualista ja The Northmanista aina The Roomin ja Henry: Portait of a Serial Killerin kaltaisiin kulttileffoihin.

Katsoimme ennakkoon seitsemän festivaalin ohjelmistosta löytyvää uutta elokuvaa. Arvostelumme voit lukea alta.

Ennakkoon katsomamme elokuvat eivät ole missään erityisessä järjestyksessä, eivätkä ole välttämättä festivaalin parhaita tai huonoimpia leffoja. Koko ohjelman löydät Night Visionsin sivuilta. Festivaali järjestetään 20.-24. huhtikuuta.

(Kuva: Ben Wheatleyn odotetusta elokuvasta In the Earth.)

1. Nitram

Caleb Landry Jones sai ansaitusti Nitramin nimikkoroolista parhaan miesnäyttelijän palkinnon viime kesän Cannesin elokuvajuhlilla. Justin Kurzelin ohjaama Nitram on erilainen elokuva joukkoampumistragediasta. Se ei näytä väkivallantekoa lainkaan. Leffa yrittää selittää miksi nuoresta miehestä tulee massamurhaaja. Syy ei ole yksiselitteinen.

Moni joukkoampumistapauksesta kertova leffa antaa väkivallanteoille liikaakin ruutuaikaa. Uhrit jäävät numeroiksi. Nitram näyttää kaiken ampujalle ennen tekoa tapahtuneen. Erilainen näkökulma toimii erinomaisesti.

Nitram ei ole perinteinen ampuja mukasyvällisine manifesteineen. Impulsiivinen ja väkivaltainen mies on yksinkertainen moukka vailla käytöstapoja ja rajoja. Caleb Landry Jones näyttelee henkisesti jälkeenjääneen, persoonallisuushäiriöistä kärsivän Martin ”Nitram” John Bryantin roolin upean kiehtovasti. Sympatiaa vastenmieliselle Nitramille ei heru, mutta kahjon käytös ja sen syyt kiehtovat katsojaa väkisinkin.

Nitram on ahdistavan realistinen kertomus siitä, kuinka jotkut ihmiset ovat kaiken avun ulottumattomissa. Martin John Bryant murhasi 35 ihmistä Port Arthurin verilöylyssä Tasmaniassa vuonna 1996.

Aki Lehti

2. The Sadness 

Taiwanissa asuva kanadalainen ohjaaja-käsikirjoittaja Rob Jabbaz on tehnyt mahdollisimman kuvottavan kauhuelokuvan. Pandemiakauhua ja zombiesäikyttelyä sekoittava The Sadness -elokuva on onnistuneen oksettava ja vastenmielisen brutaali, mutta leffan gore ja seksuaalinen ääriväkivalta hätkähdyttävät vain muutaman kohtauksen verran.

Ilman CGI:ta tehty verinen väkivaltamässäily on kyllä upean sairasta ja ihanan yököttävää, mutta pelkkä itseisarvo. Jabbazilla olisi mahdollisuus sanoa sadististen raiskaajazombiensa avulla vaikka mitä, mutta hän haluaa vain aiheuttaa kohua rikkomalla tabuja.

Reilun 90 minuutin mittainen leffa toimisi paremmin alle puolen tunnin lyhärinä. The Sadness on vain kasa irrallisia kohtauksia, sen juoni lähes olematon ja paperinohuet hahmot ärsyttäviä. Älykkäiden zombien suorittamat murhat, raiskaukset ja kidutus menettävät tehonsa loppua kohden.

Aki Lehti

3. What Josiah Saw?

Vincent Grashawn ohjaama What Josiah Saw? on jotakin synkän perhedraaman, kauhun ja rikostrillerin väliltä. Kolmeen selkeään episodiin jakautuva tarina keskittyy Grahamin perheeseen, jonka menneisyydessä kummittelevat yhteiset haamut.

Viipyilevä kerronta kasvaa hiljalleen elokuvan edetessä, eikä toteutus jätä kylmäksi. Elokuvan kuvaus ja Gashawn ote ohjaajana ovat vaikuttavaa jälkeä, josko tarina ei sitten lopulta olekaan mikään kaikkein omaperäisin paketti. Nick Stahl (mm. Fear the Walking Dead) nousee koko elokuvan kantavaksi voimaksi, vaikkei näyttelijäkaartissa heikkoa lenkkiä olekaan.

Mieleenpainuvinta on tunnelma, joka on tiheänään pahaenteisiä aavistuksia. Kokonaisuutta vähän rasittaa se, että osa repliikeistä on sellaista muminaa, etenkin Robert Patrickin ollessa äänessä, että dialogista on paikoin hankala ottaa tolkkua. Ainakin ennakkoon kotisohvalla katsoessa olisi kaivannut tekstityksiä.

Tuukka Hämäläinen

4. My Old School

Night Visions on kasvanut kauhupainotteisesta festarista monipuoliseksi genre-elokuvan festivaaliksi, jonka ohjelmistoon sopii hyvin monenlainen elokuva. Siitäkin huolimatta Jono McLeodin ohjaama My Old School on festarin ohjelmistossa melkoinen yllätys, joka laventaa ennestään Night Visionsin sapluunaa.

My Old School dokumentoi uskomatonta tapausta McLeodin vanhassa koulussa 90-luvun alulla. Viimeisen kouluvuoden alussa 16-vuotiaiden oppilaiden sekaan asteli erikoisen näköinen kaveri, joka kertoi nimekseen Brandon Lee – vain kuukausi-pari näyttelijä Brandon Leen traagisen kuoleman jälkeen. Leestä tuli nopeasti suosittu hahmo ja koulun huippuoppilas, kuten monet luokkatoverit muistelevat, mutta kukaan ei aavistanut mitä olisi luvassa.

Brittimediassa aikanaan retosteltu tapaus ei ole kovin tunnettu Suomessa, ja leffa saakin lisämaustetta siitä, jos keissiä ei tunne ennalta. My Old School on kuin true crime -dokkari, jossa itse rikos jää vähän hämäräksi, ja joka on toteutettu erittäin tyylitajuisesti.

Muistellut tapahtumat on dokkarissa kuvitettu kulttisarja Darian tyyliin animoituna. Ja koska Lee ei ole halunnut esiintyä kameran edessä, brittinäyttelijä Alan Cumming esittää hänen haastattelunsa huulisynkaten Leen repliikkien päälle. Lopputulos on erittäin viihdyttävä, outo ja yllättävän vakavakin dokumentti.

Tuukka Hämäläinen

5. Mandrake

Pohjois-Irlantiin sijoittuva Mandrake ammentaa kiehtovasti kansanuskosta, mutta tarjoilee epätasaisen kauhutrillerin, joka ei osaa päättää mitä se haluaa olla.

Tarina alkaa, kun ehdonalaisvalvoja Cathy (Deidre Mullins) saa hoitaakseen pahamaineisen kirvesmurhaaja Maryn (Derbhle Crotty) tapauksen. Pian kaksi pikkulasta katoaa Maryn syrjäisen mökin lähistöllä, paikalliset ovat valmiita syyttämään Marya tapauksesta ja Cathyn ex-mies Jason (Paul Kennedy) saa jutun tutkittavakseen.

Mandrakessa on hyviä aineksia, mutta 85-minuuttisen elokuvan tarina etenee liian nopeasti, eikä mihinkään teemaan tai hahmoon päästä pintaa syvemmälle. Ainoastaan Cathy tuntuu kolmiulotteiselta hahmolta, siinä missä Mary vaikuttaa pökkelöltä ja persoonattomalta läpi elokuvan, vaikka hän voisi olla tarinan kiinnostavin henkilö.

Mandrakesta olisi kannattanut tehdä joko tuntuvasti pidempi (ehkäpä minisarja?) tai sitten leikata reippaasti joitakin tarinan ulottuvuuksia pois. Elokuva on myös ohjaaja Lynne Davisonille esikoispitkä ohjaustyö, mikä näkyy hiomattomana jälkenä ja vähän sekavina kohtauksina.

Lopputuloksena Mandrake yrittää kaiketi käsitellä jotenkin äitiyttä kauhun keinoin, mutta ei se mitään selkeää onnistu sanomaan.

Tuukka Hämäläinen

6. Woodlands Dark and Days Bewitched: A History of Folk Horror

Elokuvatutkijana ja kirjailijanakin tunnetun Kier-La Janissen dokumenttielokuva on yhtä massiivinen kuin sen nimikin. Harvemmin tulee nähtyä yli kolmituntista dokkaria, joka kestostaan huolimatta tuntuu liian lyhyeltä.

Woodlands Dark and Days Bewitched tarjoileekin melkoisen syväsukelluksen folk horroriin, eli kansanperinteestä ammentavaan kauhun tyylilajiin. Se lähtee liikkeelle Ison-Britannian elokuvahistoriasta, etenee sieltä Pohjois-Amerikkaan ja edelleen muualle maailmaan, ja tarpeen tullen tehdään koukkauksia myös kirjallisuuden puolelle. Äänessä ovat niin tutkijat ja asiantuntijat kuin elokuvien tekijätkin.

Woodlands Dark and Days Bewitchedin ainoa isompi ongelma on epätasaisuus. Ensimmäisen parin tunnin ajan juttu etenee jouhevasti ja tuntuu kyllin perusteelliselta, mutta sitten seuraa aivan liian tiivistetty ja pinnallinen osio, jossa edetään pikakelauksella Japanista Ruotsiin ja Brasiliasta Suomeen. Lopulta dokumentti tavoittaa jälleen punaisen lankansa, mutta maailmanlaajuisesta näkökulmasta tulee elokuvalle kiusallinen kompastuskohta.

Jos aihe on ennestään tuntematon, voi Woodlands Dark and Days Bewitched olla turhankin syväluotaava. Toisaalta jos folk-kauhun merkkiteokset The Wicker Manista (1973) The VVitchiin (2015) ovat jotakuinkin tuttuja, avaa dokumentti kiehtovasti tyylilajin syövereitä, sen yhteyksiä tosimaailman historiaan ja sen merkitystä laajemmassa kulttuurin kentässä.

Tuukka Hämäläinen

7. Homebound

Positiivisinta mitä Homeboundista voi sanoa on, että ainakin se on lyhyt. Vain 71-minuuttisen brittielokuvan kohdalla tosin vaatimaton pituus voi olla monien sen ongelmien alkusyy.

Esikoisohjaaja Sebastian Godwinin myös käsikirjoittama Homebound on tarina Hollysta (Aisling Loftus), joka mennyt naimisiin eronneen Richardin (Tom Goodman-Hill) kanssa. Kaksikko on kuitenkin vasta häiden jälkeen menossa tapaamaan Richardin lapsia, joten jotain kummaa suhteessa tai miehessä on. Tarinaan hypätään vasta tässä kohtaa, joten suhde tuntuu heti kättelyssä kierolta, vaikka ilmeisesti pariskunnan on tarkoitus olla kovinkin rakastuneita.

Tai sitten ei, elokuvan sävystä ei oikein ota selvää. Alkuasetelma ei saa riittävää pohjustusta, joten koko tarina tuntuu vähän todellisuudesta irtautuneelta.

Joka tapauksessa Richardin ex-vaimo näyttää kadonneen, lapset löytyvät maalaistalosta oman onnensa nojasta ja tapahtumat saavat pian outoja vivahteita. Tarinaa kuvataan Hollyn kautta, joka ei kuitenkaan reagoi kovin normaalisti tai esitä ilmeisiä kysymyksiä, mikä on ensisijassa käsikirjoituksen syytä.

Homebound on ennen kaikkea laimea elokuva, jonka juonenkäänteet arvaa ennalta ja jonka kuvaus ja ohjaus ovat hallitsematonta jälkeä. (Katsokaa vaikka alkupuolen hanhikohtausta!)

Lisäksi tarina on epäuskottava sellaisella arkisella tavalla, joka alkaa pitkäveteistä elokuvaa katsoessa häiritä. Esimerkiksi aivan elokuvan alussa pariskunta kuljettaa leivoksia auton takapenkillä lasikuvussa. Miten hemmetissä ne eivät matkalla menneet pitkin lattiaa ja lasikupu sirpaleiksi? – Siis eihän tällä yksityiskohdalla mitään väliä ole, mutta se on hyvä vertauskuva koko elokuvalle.

”Miksi ihmeessä tämä on tehty näin?” on kysymys, jonka katsojana tulee esittäneeksi turhan monta kertaa.

Tuukka Hämäläinen