12 kysymystä tv-sarjoista – osa 8: Disney+:n seksivideosarja oli yllättävän hyvä, mutta yhtäkään palkintoa sille ei kuulu antaa
12 kysymystä tv-sarjoista nyt on Muropaketin kaksitoistaosainen juttusarja, jossa toimittaja Tuukka Hämäläinen käy läpi television ääressä syntyneitä ajatuksia. Kahdeksannessa osassa pohditaan, kuinka ongelmallista on tehdä viihdettä tosimaailman tragedioista.
Joululomalla harhauduin viimeinkin katsomaan Pam & Tommyn. Hulun tuottama sarja julkaistiin vajaa vuosi sitten, ja Suomessa se löytyy Disney+ -palvelun valikoimasta. Sarja sai paljon huomiota aiheensa ja nimekkäiden tekijöiden ansiosta, ovathan päärooleissa Lily James, Sebastian Stan ja Seth Rogen, ja ohjaajana häärimässä muun muassa Oscar-palkitun I, Tonyan (2017) ohjaaja Craig Gillespie.
Julkaisun kynnyksellä alkoi kuitenkin kuulua kritiikkiä. Toisin kuin voisi kuvitella, Pamela Anderson ei ollutkaan antanut suostumustaan sarjan tekemiseen, mikä saattoi koko projektin kyseenalaiseen valoon. Koska Pam & Tommy kertoo Andersonin ja Tommy Leen seksivideon vuotamisesta, on Anderson käytännössä tarinan keskeisin hahmo ja suurin uhri.
Entertainment Weekly uutisoi jo ennen sarjan alkua, että sisäpiirin lähteet kertoivat koko sarjan olevan tuskallinen kokemus Andersonille. Buzzfeedin mukaan Anderson itse kommentoi asiaa vihjailevassa Instagram-postauksessa, jossa hän käytännössä julkisti pian ilmestyvän Netflix-dokumentin omasta elämästään. Postauksensa lopussa Anderson kertoi olevansa ”elossa kertomaan todellisen tarinan”. Tämä tuntuu ansaitulta piikittelyltä Pam & Tommyn tekijöitä kohtaan.
Mötley Crüe -rumpalina tunnettu Lee antoi Hulun sarjalle hyväksyntänsä, ja tiettävästi myös Andersonia lähestyttiin asiassa. Ainakin Andersonia näyttelevä Lily James yritti ottaa yhteyttä Baywatch-tähteen, mutta ei saanut mitään vastausta. Sarja tehtiin silti, mikä on vähintään ongelmallista. Kritiikeissä sarjan tuotanto ilman Andersonin hyväksyntää on rinnastettu siihen, kuinka myös seksivideo aikanaan julkaistiin ilman hyväksyntää.
Koko tapaus on vähän merkillinen. Pam & Tommy pyrkii käsittelemään juuri julkisuuden raadollisuutta, yksityisyyden suojan rikkoutumista ja sitä, miten traumaattinen kokemus videon julkaisu ja levitys olivat Andersonille. Samaan aikaan sarjan tekijät syyllistyvät itse vähän samankaltaiseen temppuun.
Tilanne on myös harmittava, sillä Pam & Tommy ei ole ollenkaan huono sarja. Se onnistuu näyttämään koko tapauksen eri näkökulmista ja suhtautuu hyvin kriittisesti muun muassa julkisuuskoneistoon ja koko julkkiksia jahtaavaan kulttuuriin. Lisäksi James, Stan ja Rogen tarjoavat sarjassa kenties koko uransa voimakkaimmat suoritukset. Ei ole ihme, että sarja on poikinut Golden Globe- ja Critic’s Choice -ehdokkuuksia, mutta jotenkin arvelen, ettei sitä tulla palkitsemaan.
Laajemmassa mielessä Pam & Tommy nostaa esiin kysymyksiä tositapahtumiin perustuvien sarjojen tekemisestä ylipäätään. Kauemmas historiaan sijoittuvat sarjat ovat asia erikseen, mutta kun kuvataan todellisia ihmisiä jotka ovat yhä elossa, kenellä on oikeus päättää tarinan sisällöstä. Tätä kannattaa lähestyä ajattelemalla miltä se tuntuisi omalla kohdalla: jos juuri sinusta tehtäisiin yksityiselämääsi ruotiva sarja, etkä voisi mitenkään estää sen tekemistä?
Pam & Tommy ei jäänyt vuoden ainoaksi tapaukseksi tässä tyylilajissa.
Esimerkiksi Netlifixin The Watcher perustuu tositarinaan yhdysvaltalaisesta perheestä, jota alettiin vainota uhkaavilla kirjeillä. Kuten YouTube-kanava BrainPilot tiivistää, todellinen (jo mediassa tapahtumista kertonut) perhe pyysi, että heidän nimensä vaihdetaan sarjassa ja että näyttelijät eivät muistuttaisi heitä. Näin tehtiin, eikä tuotannossa näyttäisi olevan mitään kovin ongelmallista. Mutta toisen Netlifx-sarjan kohdalla on toisin.
Alkusyksystä paljon huomiota herättänyt (typerästi nimetty) Dahmer – Monster: The Jeffrey Dahmer Story herätti nimittäin enemmän kritiikkiä. Kuten Los Angeles Times uutisoi syyskuussa, Dahmerin uhrien omaiset ovat kritisoineet kovin sanoin sitä, ettei heiltä kysytty mitään tv-sarjan tuotantoon liittyen.
”He eivät kysyneet meiltä mitään. He vain tekivät sen”, kertoi Dahmerin uhrin sisar Rita Isbell. Hänet esitetään sarjassa henkilöhahmona kolmessa jaksossa, omalla nimellään. Silti tekijät eivät kysyneet häneltä lupaa tai edes mielipidettä tuotantoonsa.
Tällaiset tapaukset eivät uusia. Kuten LA Times kertoo, myöskään erinomaisen Mindhunterin (2017–2019) toisella kaudella esitetyn murhasarjan uhrien omaisilta ei kysytty mitään. Tästä tekee vielä kolkompaa se, että Atlantan vuosien 1979–81 murhasarjan uhrit olivat enimmäkseen lapsia.
Ratkaisematon kysymys kuuluu edelleen: kenellä on oikeus kertoa tositapahtumista, jotka yhä koskettavat suoraan eläviä ihmisiä?
Tähän tuskin on olemassa yhtä universaalia vastausta.
Dahmer-sarjan luonut Ryan Murphy laukoi sarjan vanavedessä kommentin, jonka voi nähdä parilta eri kantilta. Kuten Movie Web kertoo, Murphyn mukaan sarjan tekijät ottivat yhteyttä noin 20:een Dahmerin uhrin perheenjäseneen, ”eikä yksikään vastannut”. Ilmeisesti Murphy ja kumppanit eivät osanneet tulkita, millainen vastaus tämä totaalinen hiljaisuus oikeastaan on.
SARJAN AIEMMAT OSAT:
12 kysymystä tv-sarjoista nyt – osa 1: Pilaako Netflix tv-sarjat heilumalla kirves kädessä?
