Uwe Boll tekee huonoja videopelielokuvia paremmin kuin kukaan muu – Viis siitä, vaikka kriitikot oksentavat, hihittävät ja pöyristelevät

07.12.2020 13:00 | Kari Salminen

Oowe Oola. Videopelielokuvien antimaestro on saksalainen Uwe Boll. Ja hän on tulossa takaisin.

Valitan, ingressi on nuorille avautumaton viite Hurriganesin biisiin. Mutta sellainen olo tulee kun katsoo saksalais-kanadalaisen Uwe Bollin elokuvia ja kirjoittaa niistä. Tekee mieli heittää läskiksi, mutta ei nyt viitsitä. Elokuvat ja videopelit tekevät sen joka tapauksessa ja usein yhdessä.

Uwe Boll.

Nimi on kiva sanoa.

Vähän kuin sanoisi: Ed Wood. Tai Spede.

Vattuja ja haisuleita huonolle

Uwe Bollia on sanottu maailman huonoimmaksi eläväksi elokuvantekijäksi. Golden Raspberry Award ja Stinkes Bad Movie Award -palkintoihin pitäisi kirjoittaa valmiiksi Uwen nimi. Ruskea Uwe voisi olla nimi.

Moni iloitsi kun Boll lopetti 2016 elokuvien tekemisen aloittaen Kanadassa ravintobisnekset. Hän on vuosikaudet soittanut suutaan netissä ja sossumediassa. Hän haastoi kriitikoitaan nyrkkeilymatseihin ja voitti kaikki toteutuneet.

Uwe Boll riiteli jopa itsensä Hollywoodin virallisen Perkeleen kanssa. ”Is Michael Bay the Devil?”, kyseli otsikko Armageddonin ja Pearl Harborin jälkeen ja ennen Transformers-sarjaa.

Bay tietysti suhtautui ylimielisesti halpisten suhariin, mutta ihmeellistä onkin se, että hän ylipäätään suhtautui. Ehkä hän piilotajuntansa mustalla aineella tajusi, että Uwe Boll on totuus paitsi videopeleistä myös elokuvista.

Sanotaan tuo uudestaan: Uwe Boll on totuus videopeleistä ja elokuvista.

The Rock ja Marvel ovat Bollia isommin

Mikään muu kuin rahan määrä lähteissä ja bruttona ei erota Michael Bayta ja Uwe Bollia. Hänen roisintyperää pelielokuvaansa Rampage (2009) ei juuri kehdata mainita Dwayne ”The Rock” Johnsonin tekemän Rampagen (2018) rinnalla, vaikka elokuvan suomalainen alaotsikko ”Iso kohtaa isomman” kertoo, että tässä ollaan pölvästien eksploitaatiobisneksessä. Se että budjetti on 120 miljoonaa dollaria ei muuta asiaa.

The Rockin, tuon sensitiivisen live-Hulkin, kanssa kimpassa megariistoelokuvia tekevä ohjaaja Brad Peyton teki muuten myös katastrofielokuvan San Andreas (2015), joka ei tietenkään perustunut GTA-episodiin, mutta mannerlaattojen kohtaamispaikassa on silti tuttu pelikaiku.

Itse asiassa Hollywoodin suuret väsäävät videopelielokuvia nurinpäin. Pelit ovat olennainen osa Marvel- ja DC-leffatuotteita, ja niin ovat myös fantasiat sormustinherroista tähtisotiin. Elokuvat tehdään sekä yhteis- että jatkojalostusmielessä ”aivan kuin peleissä” -estetiikalla.

Pelattavaa megaelokuvaa

On jokseenkin yhdentekevää jos ja kun pelielokuvat merkeissä Lara Croftin, Prince of Persia, Street Fighter, Tekken, Dead or Alive, Assassin’s Creed, Need for Speed, Wing Commander, Super Mario, Warcraft, Mortal Kombat ja Doom hiukan sakkaavat. Vähän vähemmän sakkaavat Resident Evil ja Silent Hill. Eivätkä lapsekkaammat Sonic the Hedgehog ja Angry Birds ihan kauheita olleet.

Kyse ei ole enää brändivoimasta itsestään, joka on peleistä elokuviin mentäessä heikko toisin kuin silloin kun mennään elokuvista peleihin. Ison rahan studioelokuvat nyt vain ovat pelillisiä ja pelattavia. Ja pelit ovat aivan kuin elokuvia.

Elokuvat taas on tehty sarjakuva-, peli- ja krääsämessuja kiertävien fanipoikien ja -tyttöjen ehdoilla. Siksi Uwe Boll on totuus peleistä ja elokuvista. Mutta halvempi.

Nimestä se lähtee

Uwe Boll on kuin 50- ja 60-lukujen sensaatioleffan sirkustirehtööri William Castle. Hän taitaa temput eli nykymaailmassa suunsoiton. Eksploitaation tehtaat kuten Roger Cormanin yhtiöt New World ja Concorde, Charles Bandin yhtiöt Empire ja Full Moon sekä hassuelokuvien koti Troma voivat tulla mieleen Boll-tehtaan toiminnasta.

Kaava on tämä:

1. Nappaa jostain elokuvalle myyvä nimi
2. Tee valmista niin halvalla kuin mahdollista, laadusta tinkien
3. Hekottele koko pankkimatka.

Paitsi että yksi juttu uupuu.

Uwe Boll ei ole erityisen menestynyt. Hänen elokuvansa ovat olleet raskaasti tappiollisia. Onneksi ne eivät ole olleet hänen omia rahojaan.

Pelit ovat V-elokuvaa Dolphilla

Oikeastaan suuret Hollywood-elokuvat Alien, Predator ja Terminator -tieteiskauhufantasioista Sylvester Stallonen ja Arnold Schwarzeneggerin toimintapullisteluihin 80-luvulla ovat olleet eksploitaatioelokuvaa kauhean isolla rahalla. Spielberg sen taisi aloittaa Tappajahaillaan.

Tähän tarttuivat videopelit etenkin PlayStation-kauden alkaessa 1990-luvun puolivälissä. Ne vaikuttivat halpis-Alienilta käytäväjuoksuineen, Terminatorin hevimetallin kevytversiolta tai suoraan sanoen Dolph Lundgreniltä lönköttelemässä.

Videopelit ovat siis näyttäneet moderneilta B-elokuvilta, ehkä sitten V-elokuvilta, niiltä, jotka menivät suoraan videolle.

Ja tässä on se Uwe Bollin paikka. Hän tekee samaa mutta huonosti ja pienesti. Ja hän käyttää videopelimerkkejä houkuttimina. Viis siitä että kriitikot oksentelevat, hihittelevät ja pöyristelevät.

Fuck you kaikille vaan

Boll kun päätti eläköityä kolmannen Rampagen jälkeen leffabisneksestä. Hän teki ”Fuck You All” -videon faneilleen ja vihamiehilleen. Varhaiseläkkeen kynnykselläkin Boll kauhisteli sitä että Oscar-elokuvaa The Revenant kuvattiin kuukausikaupalla valonhämyä etsien. Hän ohjasi 20 taalan lavasteissa koko Rampage 3:n kymmenessä päivässä.

Kerran Boll kosi George Clooneya elokuvaan. Ei vastausta. Aivan samahan tuo jos voi työskennellä Tara Reidin, Jürgen Prochnowin, Christian Slaterin, Stephen Dorffin, Ben Kingsleyn, Michael Madsenin, J.K. Simmonsin, Luke Perryn, John Rhys Daviesin, Kristianna Loken, Geraldine Chaplin, Udo Kier, Meat Loaf, Jason Stathamin, Ray Liottan, Michael Paré, Til Schweiger, Billy Zanen, Leelee Sobieskin, Claire Forlainen, Burt Reynoldsin, Dominic Purcellin, Dolph Lundgrenin, Ron Perlmanin, Michelle Rodriquezin ja Jason Stathamin kanssa.

Bollin näyttelijärosterissa on unohdettuja, epätoivoisia, tulevia ja seikkailunhaluisia yrittäjähenkiä. Hän kaivaa kultti-ihmisiä esiin siinä kuin Quentin Tarantino omiin elokuviinsa tekemättä heistä poptaiteen hahmoja.

Postalissa mukanana ollut näyttelijä Dave Foley kuvaili New York Timesille ohjaajaa ”tyypilliseksi saksalaistaiteilijaksi… jonka taiteenlajina on vihattuna oleminen”. Arvio tuo mieleen Rainer Werner Fassbinderin sillä erotuksella, että Fassbinder teki elokuvia joiden ala- ja vastakulttuurinen anarkia hyväksyttiin ja koteloitiin kulttuuriksi.

Bollia ei kesytetä.

Hänen taideteoksensa on hänen suhteensa kriitikoihin, yleisöön, pelaajiin ja Amerikkaan.

Tappiollisia elokuvia tehnyt Boll on vedättänyt rahoittajia, verottajia ja muita. Silti hän tulee takaisin. Kenen ihmeen rahoilla?

Jonkun pitäisi tehdä videopeli, jossa Uwe Boll ohjaa tulevasta videopelistä elokuvaa taistellen Hollywoodia, kriitikoita ja George Clooneyn ja Michael Bayn näköisiä hirviöitä vastaan kehässä, kuvauspaikoilla ja suurten muinaisten kuilussa. Boll voisi ohjata siitä elokuvan.


Seitsemän poimintaa Uwe Bollin tuotannosta

House of the Dead (2003) – Segan vuonna 1996 julkaiseman ja siitä sarjoittuneen valopistooliammuskelun pohjalta tehty kauhukalkkuna, jonka asetelmassa on Breivik-lisä. Mutta jos sen unohtaa, elokuvassa saa nauraa kömpelöille herkuille. Jatko-osa tuli 2005.

Alone in the Dark (2005) – Infrogrames-yhtiön 1992 aloittaman selviytymiskauhusarjan neljänteen osaan (The New Nightmare, 2001) väljästi perustuva shokkihorrori on Bollin Ed Wood hetki.  Lovecraft- ja Giger-näkyjen tilalla on selittelyjö, takaa-ajoja, portti pahalle puolelle, keljuja koiria, bimbo arkeologi, tyhmää seksiä, hullumpi tiedemies ja Matrix-hidastuksia. Ja nämä ovat pelkästään alkuperäisen käsikirjoittajan havaintoja. Jatko-osa tietysti tehtiin (2008).

Bloodrayne (2005) – Kristianna Loken on pääosassa näyttämässä vamppihampaita ja vartaloaan vuosina 2002 ja 2004 julkaistuihin peleihin perustuvassa elokuvassa, jossa S/M-vampirisin kuningatar taistelee pahaa vastaan. Näyttelijät ovat haukkuneet elokuvan mutta kehuneet Bollin kanssa työskentelyä. Alhaisin kohta elokuvassa on Meat Loafin ja prostituoitujen kimppa, sillä jälkimmäiset olivat oikeita ammattinaisia. Jatko-osat ovat vuosilta 2007 ja 2011.

In the Name of the King (2007) – elokuva on alaotsikoltaan ”A Dungeon Siege Tale”, ja se on videopelit luoliin heittävä Taru rinkuloitten pikkuherroista Stathamin tuella. Kamalan kallis Boll-elokuvaksi, 60 miljoonaa taalaa, ja valtava kassapommi. Jatkot(2011 ja 2013/2014) syntyivät huomattavasti pienemmillä kustannuksilla.

Postal (2007) – Postal-kohupeli ilmestyi 1997 ja jatkoa 2003. Jälkimmäiseen on perustuvinaan komedialtaan vähemmän hilariöösi väkivaltaelokuva, jota silti sanotaan toimintakomediaksi.

Far Cry (2008) – Crytekin/Ubisoftin Far Cry -sarja alkoi 2004 ja jatkuu vaan. Boll hankki oikeudet tiettävästi ennen ensipelin julkaisua, ja sehän selittääkin, miksi oikeudenhaltijat ovat kaavalemassa uutta elokuvaa ns. oikeiden elokuvantekijöiden kanssa.

Rampage (2009) – klassikkopelin filmatisointi oli ensimmäinen bollotus, jota jopa kehuttiin. Jatko-osat (2014 ja 2016) seurasivat, ja Bollin paluuelokuva tauon jälkeen on tietenkin tuo eksploitaatio- ja blockbuster-elokuville yhteinen kummitus, trilogian neljäs osa.

Muropaketin uusimmat