Saatananpalvontapaniikkia, Bill Shatneria ja Bruce Leen klooneja – Viisi vinkkiä Night Visionsin ohjelmistosta
Enter the Clones of Bruce | Kuva: Night Visions
On taas aika katsoa genreleffojen kermaa. Night Visions järjestetään Helsingin Kinopalatsissa 15.-19. marraskuuta.
Night Visionsissa on tällä viikolla tarjolla 40 pitkää elokuvaa yli 60 näytöksessä. Katsoimme niistä ennakkoon viisi, jotka kaikki ovat valmistuneet tänä vuonna ja edustavat näin festivaalin tuoreinta tarjontaa. Alla Muropaketin toimittajat Aki Lehti ja Tatu Junni kertovat näkemyksensä elokuvista You Can Call Me Bill, Satan Wants You, River, Enter the Clones of Bruce ja Abruptio.
Night Visionsin näytöksiin ovat nyt myynnissä Finnkinon lippukaupassa. Elokuvien ja Night Visionsin vieraiden laajat esittelyt löytyvät festivaalin kotisivuilta.
1. You Can Call Me Bill (2023)
William Shatner on totuttu liittämään avaruusseikkailuihin, mutta äärettömän pimeyden ja tyhjyyden sijaan tänä vuonna valmistunut dokumenttielokuva You Can Call Me Bill alkaa John Muirin sitaatilla ja vehreästä metsästä. Puiden huojuessa tuulessa ja lintujen laulaessa taustalla William Shatner pohtii ihmisen tarvetta rakkauteen ja rohkeutta omaan sukeltaa minuuteen.
Night Visionsin yleisölle jo hyvin tutuksi tullut dokumentaristi Alexandre O. Philippe (mm. Memory: The Origin of Alien) ei ole taaskaan mennyt siitä mistä aita on matalin. You Can Call Me Bill on yllättävän henkilökohtainen ja suorapuheinen dokumentti Star Trek -legendasta, joka riisuu kameran edessä natsat ja keskittyy omien ansioidensa sijaan ihmettelemään luovuutta, ihmiskunnan suhdetta uskomattomaan luontoon ja sukupolvien ketjua.
Toki You Can Call Me Bill myös William Shatnerin uraa käy läpi, mutta elokuvaa ei ole tehty Hollywood-kulmasta. Alexandre O. Philippe on ollut kiinnostuneempi Shatnerin maailmankatsomuksesta ja niistä opetuksista, jotka elämä on 92-vuotiaalle miehelle tarjonnut. Elokuvistaan ja sarjoistaankin puhuessaan Shatner ei keskity kertaakaan kohupaljastuksiin, joita varmasti olisi riittänyt kerrottavaksi myös yllin kyllin.
You Can Call Me Bill muutti käsitykseni Shatnerista ihmisenä ja onnistui täysin odottamatta jopa herkistämään. Philippen elokuva onkin herkullista katsottavaa William Shatnerin faneille, mutta ehdotonta katsottavaa niille, jotka eivät näyttelijästä ole aiemmin juurikaan piitanneet.
You Can Call Me Billistä jää käteen etenkin kauniisti elämästä puhuvan William Shatnerin pyyteetön arvostus ja ilo maailman ihmeitä kohtaan. Shatnerin mukaan on tärkeää säilyttää kosketus sisäiseen lapseensa ja aina kysyä miksi. ”On todellinen sääli, miten ihmisen kiinnostus katoaa elämän edetessä”, Shatner harmittelee dokumentissa. ”Koska se kiinnostus pitää meidät elossa”.
You Can Call Me Bill esitetään Kinopalatsissa keskiviikkona 15.11.2023 kello 19.30 ja lauantaina 18.11.2023 kello 13.15.
(TJ)
2. Satan Wants You (2023) + Saatana kutsuu minua (1994)
Vuonna 1980 Yhdysvalloissa julkaistiin kirja Michelle Remembers, jossa Michelle Smith kertoi terapiassa mieleen palanneista hyytävistä lapsuusmuistoista. Oli hyväksikäyttöä, seksuaalista väkivaltaa, veriorgioita ja saatananpalvontaa. Kirjan tekemisessä oli keskeisessä roolissa myös psykiatri Lawrence Pazder, jonka kanssa Smith päätyi yhteen ja lopulta myös avioitui.
Kirjan julkaisun myötä Smithistä ja Pazderista tuli julkkiksia, jotka ravasivat viihdeohjelmissa varoittamassa jenkkejä sielunvihollisen metkuista. Ja kuulijoita riitti. Eikä Smith jäänyt suinkaan ainoaksi – pian muutkin alkoivat kertoa kokemuksistaan, ja saatananpalvontapaniikki levisi Atlantin takana kulovalkean tavoin.
Steve J. Adamsin ja Sean Horlorin dokumenttielokuva Satan Wants You kartoittaa millaisessa ilmapiriissä saatananpalvontapaniikki alkoi kukkia ja tekee samalla kutkuttavaa salapoliisintyötä siitä, olivatko Michelle Smithin ”muistot” aitoja laisinkaan.
Kuka käytti hyväksi ja ketä?
1980-luvun saatanapaniikille on helppo naureskella nykyään, mutta nopea vilkaisu ympärille osoittaa, ettei ihmiskunta ole ottanut asioista opiksi. Adam ja Horlor huomauttavat täysin osuvasti, että Qanon ja Pizzagate ovat ”Satanic Panicin” kanssa samanlaisia ilmiöitä, jotka pohjaavat siihen, että ihmiset uskovat mitä haluavat uskoa.
Satan Wants Youn kuvaama paniikki saapui Suomeen jälkijunassa vasta 1990-luvun puolella. Silloin paholaista jahdattiin roolipeleistä, elokuvista ja videopeleistä, tietenkään hevimusiikkia unohtamatta. Night Visionsissa esitetään tuolta aikakaudelta Marja-Liisa Huhdan ohjaama ja Kirkon tiedotuskeskuksen tuottama Saatana kutsuu minua (1994). 27 minuutin mittainen varoitusvideo kertoo, kuinka helposti ihan tavallinenkin nuori huomaamattaan joutua mukaan saatananpalvojien toimintaan. Olkaahan siis varovaisia!
Satan Wants You esitetään Kinopalatsissa 15.11.2023 kello 21.45 ja lauantaina 18.11.2023 kello 15.30.
(TJ)
3. River (2023)
Japanilaisohjaaja Junta Yamaguchi jatkaa pikkubudjetin aikamatkascifin parissa. Parin vuoden takainen Beyond the Infinite Two Minutes nähtiin myös Night Visions -festareilla. Sen sekopäistä ja loppua kohti yhä monimutkaisemmaksi muuttunutta tarinaa höystettiin hieman liikaakin huumorilla. River-uutuus tarjoaa myös komediaa, mutta pysyy edeltäjäänsä paremmin kasassa vähemmän kohelluksen myötä.
Nyt vain kahden minuutin mittaiseen aikaluuppiin jumahtaa syrjäinen kylpylä ympäristöineen. Näin lyhyt hetki tuo huomattavat haasteet mysteerin selvittämiseen, mutta ajassa loikkivat onneksi kaikki paikalla olevat ihmiset. Suuri osa näyttelijöistä on Yamaguchin edellisestä elokuvasta tutun Europe Kikaku -teatteriryhmän porukkaa. Vajaan puolentoista tunnin aikana ehditään esitellä mukavan monta hahmoa, jotka suhtautuvat tilanteeseen kukin omalla tavallaan. Sivutarinat tuovat mukaan mukavasti lisäsyvyyttä.
Tarjolla on taas pitkiä ottoja, joissa ongelmaa ratkova kylpylän työntekijä Mikoto (Riko Fujitani) tutustuu ja turvautuu laajaan hahmogalleriaan. Katsomiskokemuksena reaaliajassa etenevä River on hyvinkin simppeli, korkealentoisesta, mutta kovin tutusta ideastaan huolimatta.
Suoraviivainen scifiseikkailu on helppoa seurattavaa, vaikka ampaiseekin lopussa suht’ korkeisiin sfääreihin. Aikamatkustus viihdyttää mainiosti vielä toistamiseen, mutta seuraavaan elokuvaan ohjaaja Yamaguchin ja käsikirjoittaja Makoto Uedan on syytä keksiä jotain uutta.
River esitetään Kinopalatsissa 15.11. klo 17:25 ja 17.11. klo. 17.20.
(AL)
4. Enter the Clones of Bruce (2023)
Bruce Leen ennenaikainen kuolema vuonna 1973 sai haaskalinnut välittömästi paikalle. Taistelulajielokuvat olivat lyöneet läpi myös länsimaissa. Genren kirkkaimman tähden kuolema ei pysäyttänyt liukuhihnaa, vaan elokuvatuottajat marssittivat valkokankaille enemmän tai vähemmän Bruce Leeltä näyttäviä klooneja.
Eksploitaatioelokuvien alalaji bruceploitation esitteli maailmalle esimerkiksi näyttelijät Bruce Li, Bruce Le, Bruce Rhee, Bruce Leong, Bruce Lai, Dragon Lee ja monia muita. Genren ekspertti David Gregory päästää Enter the Clones of Bruce -dokumentinssaan ääneen heistä mahdollisimman monta. Ohjaaja tuo kameran eteen myös rahastuselokuvien tuottajia ja levittäjiä. Hän ei moralisoi rehellistä haudanryöstöä.
Bruceploitation tuotti todella huuruista kamaa, josta suuri osa on tietysti liki katsomiskelvotonta kuonaa. En ole aiheen asiantuntija, mutta näkemieni käppäleffojen perusteella genrestä kuvittelisi saavan aikaan huomattavasti hauskemmankin dokumentin. Enter the Clones of Bruce viihdyttää, mutta tuntuu sanovan aiheesta kaiken tarpeellisen jo ennen puoltaväliä.
Dokkarin olisi voinut vetää aiheensa tavoin reippaasti enemmän läskiksi. Nyt tarjolla on liikaa puhuvia päitä, joiden höpötystä maustetaan tietysti pätkillä elokuvista. Lopputulos tuntuu morbidista aiheestaan huolimatta turhan kliiniseltä. Esimerkiksi itseään halpatuotannoissa teloneiden Bruce-kloonien vammoja ja onnettomuuksia olisi voinut esitellä enemmänkin. Ohjaaja Gregory on onnistunut löytämään elokuvaansa kunnioitettavan monta Bruce-kloonia muistelemaan omituista työtään.
Enter the Clones of Bruce esitetään Kinopalatsissa 15.11. klo 15.15 ja 17.11. klo. 15.05
(AL)
5. Abruptio (2023)
Night Vision -festarin johtaja Mikko Aromaa totesi meilissään ohjaaja-käsikirjoittaja Evan Marlowen Abruption olevan ehkäpä tämän syksyn tapahtuman eriskummallisimman elokuvan. Hän taisi olla oikeassa.
Abruptio on sekoitus ahdistuskauhua, splatteria ja surrealistista sekoilua. Juonta on aivan turha yrittää avata alkuasetelmaa pidemmällle: Les-nimisellä miehellä on herätessään kaulassaan pommi. Se räjähtää jos hän ei suostu tekemään toinen toistaan kamalampia rikoksia ja väkivallantekoja.
Ahdistavan oudon ja erittäin vinksahtaneen Abruptiosta tekee sen toteutustapa. Ihmisnäyttelijöiden sijaan elokuva on roolitettu rumankarmeilla nukeilla. Vahanaamat tuntuvat heti alusta asti hämmentävän aidoilta ihmisenkorvikkeilta.
Elokuvan helpoin tulkinta tarjoaa vertauskuvan siitä, että me kaikki olemme ohjailtavissa olevia nukkeja. Abruptiolla on paljon muutakin sanottavaa piilotettuna hurmeisen äklöttävyytensä sekaan. Se on kuin sekoitus Peter Jacksonin Meet the Feeblesia ja Charlie Kaufmanin Anomalisaa.
Häröilyssä on mukana myös hämmentäviä nimiä ääninäyttelijöinä. Päähenkilö Lesille ääntään lainaa Buffy-sarjan Spike-vampyyrina tunnettu James Marsters. Mukaan on saatu myös Get Out – ja Nope-ohjaaja Jordan Peele ja Robert Englund.
Äklösekoilun loppuratkaisu on liian kliseinen. Todennäköisesti täysin tahallaan. Abruptio vaatii useamman katsomiskerran auetakseen kunnolla, mutta aivan heti en aio palata elokuvan sairaaseen maailmaan. Abruptiosta jää likainen olo.
Abruptio esitetään Kinopalatsissa 16.11. klo 15.15 ja 19.11 klo 04.50.
(AL)
