UUSIMMAT

Toimittajan puheenvuoro: “Naisia ei saisi päästää arvostelemaan Ramboja” – Miesten elokuvat ja naisten elokuvat ja kuka niistä saa sanoa mielipiteensä?

22.09.2019 20:24 | Helinä Laajalahti

Aiemmin tällä viikolla julkaistu Rambo: Last Blood sai suomalaisilta elokuvakriitikoilta kylmää kyytiä. Arvostelut vastaavasti kirvoittivat lukijoilta yllättäviä, kriitikon sukupuolta koskevia kommentteja ja saivat toimittajamme Helinä Laajalahden pohtimaan, kenellä on oikeus sanoa mielipiteensä fanien suosimasta elokuvasta.

On vuosi 2019. Yli 15 vuotta elokuvista työkseen kirjoittanut toimittaja katsastaa kirjoittamansa elokuva-arvostelun (Rambo: Last Blood) kommenttiosion, pudistaa päätään ja huokaa. Näin ahdasmielisessä maailmassa elämme näennäisen tasa-arvoisessa Suomessakin edelleen.

“Naisia ei saisi päästää arvostelemaan Ramboja. Ei ne niistä tykkää. Rambot on äijäleffoja.”

“Tälle naisarvostelijalle pikku vinkki: Kannattaisi varmaan laittaa se kukkahattu päähän ja mennä katsomaan vaikka ihan naisille suunnattuja leffoja ettei tule paha mieli.”

Kauaksi ei olla nyrkin ja hellan välistä päästy.

Samaan aikaan toisaalla miespuoliset kollegat kirjoittivat hyvin samansävyisiä arvosteluita samasta elokuvasta esimerkiksi Episodiin ja Helsingin Sanomiin. Jopa Rambon luoja, David Morell, kommentoi uuden elokuvan olevan “sekasotku” ja häpeävänsä sitä, että hänen nimensä liitetään siihen.

Heidän kirjoituksensa eivät kirvoittaneet sukupuoleen viittaavia kommentteja, vaan palaute oli tasoa:

“Helvetin iso harmi, pelkäsin jotain tällaista mutta toivoin parempaa”.

Sukupuoleen kohdistuva vähättely on naispuolisen toimittajan työssä yhä edelleen arkipäivää huolimatta siitä, kuinka monta työvuotta olisi takana tai kuinka monta muovista leffaukkelia hyllyssä seisoisi.

Herää kysymys: miksi naisen kirjoittamaan tekstiin suhtaudutaan niin kiihkeän negatiivisesti vaikka sisältö olisi sinänsä sama kuin miehen kirjoittaman? Ja toisaalta, mitä ovat nämä miesten ja naisten elokuvat, mitä kommenteissa niin kovasti haetaan?

Otetaan pieni katsaus elokuvan historiaan.

Elokuvan syntyaikana ja pitkään sen jälkeenkin elokuvat olivat pääasiassa miesten tekemiä. Ensimmäisenä naispuolisena elokuvaohjaajana pidetään ranskalaista Alice Guy-Blanchéa, joka teki elokuvia jo 1890-luvulla. Hollywoodissa 1900-luvun alussa vaikuttivat Lois Weber ja Dorothy Arzner, mutta vasta viime vuosikymmeninä naispuoliset elokuvantekijät ovat todella alkaneet nousta mieskollegojensa varjosta.

Pitkän aikaa elokuvan historiassa elokuvat siis kertoivat tarinansa miehisestä näkökulmasta, missä mieshahmo on aktiivinen sankari, naishahmot puolestaan tätä tukevia, passiivisia hahmoja. Tämä peilasi yhteiskunnan senhetkistä todellisuutta.

Koska elokuvat olivat miesten näkökulmasta tehtyjä, siitä kasvoi pitkäksi aikaa normi, jota on kunnolla alettu rikkoa vasta viime vuosikymmeninä. Näiden miesnäkökulmasta tehtyjen elokuvien myötä muutkin kuin mieskatsojat joutuivat eläytymään tuohon maailmaan ja esimerkiksi samaistumaan elokuvan hahmoihin omasta sukupuolestaan riippumatta.

Jokainen meistä hakee elokuvien hahmoista jonkinasteista samaistumisen kohdetta. Sankarin kostaessa vääryyttä valkokankaalla tunnemme oikeudenmukaisuutta ja nähdessämme elokuvan keskeisissä hahmoissa itsemme kaltaisia, hyväksymisen tunne on entistä suurempi.

Nuori katsoja samaistuu helposti elokuvan nuoreen hahmoon, iäkkäämpi vanhempaan, oikeudenmukaisuutta kaipaava sankariin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Michael Haneken ohjaama Amour olisi suunnattu pelkästään eläkeläisille tai Harry Potterit kouluikäisille. Tai ettei muuhun ikä- tai yhteiskuntaryhmään kuuluva osaisi sanoa mielipidettään myös niistä.

Aivan kuin eivät toimintaelokuvatkaan ole pelkästään mieskatsojien omaisuutta.

Amerikkalaisen tutkimuksen mukaan elokuvien yleisöstä nykyaikana yli 50 % on naisia. Minä ja monet sukupuoleni edustajat olemme kasvaneet katsomalla elokuvissa miessankareita ja olemme oppineet henkisesti samaistumaan heihin vaikka he ulkoisesti itsestämme eroavatkin. Silti sydänalassa läikähtää lämpimästi nähdä sankarihahmona välillä nainenkin. Wonder Woman oli erityisen voimaannuttava elokuva monenikäisessä naisseurassa katsottuna.

Karsastan kuitenkin ajatusta jaosta miesten ja naisten elokuviin. Mitä olen elämäni aikana ihmisten kanssa elokuvista keskustellut (mikä on ammattini vuoksi suhteellisen paljon), lähes kaikkien elokuvasuosikit jakautuvat genrerajoista piittaamatta. Itse puolestani olen kasvanut toiminta- ja seikkailuelokuvien parissa, joiden joukosta löytyvät suurimmat suosikkini.

Myönnän: Ramboni olen katsonut vasta hyvinkin aikuisiällä. Mutta tämä johtuu siitä, että nuorena piti aina valita puolensa, olipa kyseessä sitten sarjakuvat (Marvel vastaan DC) tai näyttelijät – nuorisolaisille tiedoksi, että aikoinaanhan vastakkain olivat Sylvester Stallone ja Arnold Schwarzenegger. Minulle se iso juttu silloin oli iso-Arska, Conan, Predator, Commando ja Terminator.

Syltty jäi auttamattomasti Arskan varjoon.

Elokuvista nauttimiseen ei (pornoelokuvia nyt lukuunottamatta) tarvita sukuelimiä. Eikä tarvitse olla edes varsinaista kohderyhmää voidakseen muodostaa näkemästään perustellun mielipiteen.

Elokuvista kirjoittavat työkseen ihmiset, jotka katsovat paljon ja hyvin monenlaisia elokuvia, osaavat sijoittaa näkemänsä kontekstiin niin elokuvan historian, kyseisen genren kuin ympäröivän yhteiskunnankin osalta. Elokuva tekijöineen kommentoi ympäröivää yhteiskuntaa aina jollakin tavalla, se ei koskaan ole täysin puolueeton, siksi myös tämä on hyvä huomioida arvostelua kirjoittaessa.

Kriitikkokin voi olla fani (tuskin meistä kukaan olisi alalla, jos ei elokuviin tuntisi suurta tunteen paloa), mutta virallisesta arvostelusta faneilu pitää osata erottaa ja pyrkiä tarkastelemaan näkemäänsä mahdollisimman objektiivisesti. Lisäksi tarvitsemme kuulla arvosteluissa monenlaisia ääniä.

Siksi esimerkiksi vaatimukset, että elokuva-arvosteluiden pitäisi olla pelkästään fanien kirjoittamia, on vähän sama kuin pyytäisi alkoholistia kuvailemaan suosikkiviinaansa.

Ps. Vastauksena kukkahattu-kommentin jättäjälle: kukkahattua minulta ei ikävä kyllä löydy, mutta kelpaisiko tällainen koirahattu? Vaikka John Wickin ja hänen koiriensa kunniaksi, kun nyt toimintaelokuvista puhutaan.

Keskustelu

Aivan mahtavaa että toimittaja on tehnyt tästäkin asiasta tasa-arvo kysymyksen. Mitä saan arvostella ja mitkä on naisten ja miesten elokuvia. Omalle arvostelulle haetaan tukea miesten tekemistä arvosteluista: " hei nekin ovat haukkuneet leffan…olen siis oikeassa" Mukaan on ängetty itse kirjailija Morrelin kommentti leffasta että se on "sekasotku". Siihen voi sanoa että miten se loppujen lopuksi edes liittyy asiaan? Herra kirjailija tappoi Rambon romaanissaan Ajojahti eli ???.
Jos toimittaja kuvittelee että lähetin kommenttini ainoastaan sen takia että arvostelija on nainen, niin erehtyy pahasti. Jos arvostelun toimittaja olisi ollut mies, niin palaute olisi ollut osaltani samanlaista.
Puhutaan elokuvakulttuurista mutta toimituksessanne ei tunnu olevan mitään kunnioitusta kyseisiä ikonisia elokuvanäyttelijöitä kohtaan. Heitä ja heidän elokuviaan saa haukkua ja mollata mielinmäärin. Ja mitä vanhempi näyttelijä on sitä kovemmin lyödään eli 88-vuotias Eastwood ja 73-vuotias Stallone.
Missä on kunnioituksenne vanhempia mestareita kohtaan?
Kunnioitusta voitte vaikka oppia katsomalla Alfa tv:n Filminurkan arvostelun elokuvasta Rambo-Last Blood. Eli joku vielä ymmärtää mistä elokuvissa on kysymys: suurista tähdistä vaikka he ovat ratsastamassa kohti auringonlaskua.

Vikahan ei ole siinä, että nainen katsoo ja arvostelee, vaan siinä miten elokuvan kritiikki sidottiin osin sen naishahmojen ohuuteen. Niin kuin johonkin typerään Rambo-leffaankin pitäisi tätä nykyä kutoa joku naisia voimaannuttava viesti. Nyt on tosiaan vuosi 2019 ja maailmanmeno vaikuttaa vain hetki hetkeltä hullummalta.

Minä ja monet sukupuoleni edustajat olemme kasvaneet katsomalla elokuvissa miessankareita ja olemme oppineet henkisesti samaistumaan heihin vaikka he ulkoisesti itsestämme eroavatkin. Silti sydänalassa läikähtää lämpimästi nähdä sankarihahmona välillä nainenkin. Wonder Woman oli erityisen voimaannuttava elokuva monenikäisessä naisseurassa katsottuna.

Valitettavasti on todettava, että olette katsoneet vääriä elokuvia, jos vasta Wonder Woman on jäänyt mieleen jotenkin erityisenä merkkipaaluna naissankarien historiassa. Ainakin Ellen Ripley (Alien 1979), Sarah Connor (Terminator 1-2 1984-1991) ja esimerkiksi Clarice Starling (Uhrilampaat 1991) kiittää jälleen kerran muistamisesta. Enkä kyllä sanoisi, että Leia Organallakaan oli Star Warsissa (1977) mikään statistin tai seinäkoristeen rooli, kun ensimmäinen asia minkä tämä elokuvassa tekee on haistattaa sarjan pääpahikselle pitkät päin naamaa.

Ihmettelen myös kommenttia, että kirjoittajan on pitänyt jotenkin oppia samaistumaan miessankareihin? Itse katson asiaa niin, että ihmisyys yhdistää meitä kaikkia ja sukupuoli on siinä suhteellisen merkityksetön seikka. Samaistumme hahmojen tilanteisiin, emmekä siihen mitkä vehkeet hahmolla on housuissaan. Simppeli vertaus: minulle Ellen Ripley on huomattavasti läheisempi hahmo, kuin Iso-Arskan esittämä supersotilas Predatorissa ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että olen normijantterina Ripleyn kanssa selvästi enemmän samalla viivalla, kuin minigunia heiluttavan Mr. Olympian.

Näen aika massiivisia ongelmia siinä, että toimittaja korkeasta puhujanpöntöstään opettaa yleisölleen, että elokuvien historiassa oli mustavalkoisesti se aika kun naissankareille ei ollut sijaa elokuvateollisuudessa ja asiantila on alkanut muuttua vasta ihan viime vuosikymmeninä. Ihan tarpeetonta polarisoimista ja suoranaista valehtelua tai ajattelemattomuutta, koska mm. Terminaattoria omien sanojensa mukaan fanittaneen kriitikon pitäisi kyllä tietää paremmin.

Omasta mielestäni syy, miksi tämä arvostelu on niin ihmisiä provosoinut, kiteytyy siihen miten vähän tilaa miehillä on nykyisessä modernissa maailmassa enää jäljellä ns. perinteiseen "äijäilyyn". Rambon kaltaiset elokuvat edustavat ehkä juuri samanlaista maskuliinisuuden pyhättöä kuin miesluolat tai äijien saunaillat rivoine vitseineen. Uskoisin että Rambon tapauksessa kyse on enemmän elokuvasarjaan ja Sylttyyn liitetyistä mielikuvista, kuin toimintaelokuvista itsessään. En usko että esim. John Wickin tai vastaavan uudemman toimintafranchisen elokuva-arvosteluun ympätty kappale feminististä kritiikkiä herättäisi lainkaan näin voimakasta vastareaktiota.

Siinä missä Wonder Woman voi olla hyvinkin voimaannuttava elokuva naisporukalla, on Rambon kaltainen äärimaskuliininen toimintasatu samaa miehille. Aikana jona maskuliinisuudesta on tullut suorastaan negatiivinen käsite ja jotain mitä pitäisi vähentää ja hävetä, miehet kaipaavat tällaisia aivot ja sentiviisiyys narikkaan-tyyppisiä eskapismikokemuksia. Jos Rambossa olisi vahvat ja monipuoliset naishahmot, runsaasti diversiteettiä ja Rambo joka kokisi ahdistusta omasta valkoisesta etuoikeutetusta asemastaan, olisiko kyseessä enää Rambo? Tilanne olisi vähän vastaava kuin jos uudessa James Bondissa olisikin perinteisen "bondtytön" sijaan transnainen, joka saa Bondin pohtimaan omaa mahdollista homoseksuaalisuuttaan. Vaikka tuollaisissa juonikuvioissa itsessään ei siis ole mitään pahaa, ja on hyvä että sellaisia nykyään elokuvissa onkin, johonkin elokuvasarjoihin ne eivät vain sovi. Rambo elää yhä 80-luvun toimintaelokuvien vaihtoehtoistodellisuudessa, Bond puolestaan omassa vaihtoehtoistodellisuudessaan. Näiden vaihtoehtoistodellisuuksien tuominen nykyiseen ultraliberaaliin arvomaailmaan on ongelmallista, ja vähintään vaatisi koko elokuvasarjan täydellisen reboottauksen näyttelijöitä myöten.

Väite, ettei olisi naisten ja miesten elokuvia on myös mielestäni väärä. Totta on se, ettei ole naisten ja miesten elokuvagenrejä, mutta tietyillä elokuvilla todella on kohdeyleisönsä. Vai montako (vapaasta tahdostaan paikalle tullutta) heteromiestä mahdoitte nähdä Magic Mikeä katsomassa? Tai eikö Mamma Mia ollut suunnattu pääasiassa naisyleisölle? Tai eikö olisi yhtään ärsyttävää, jos miespuolinen elokuvakriitikko lyttäisi Magic Miken sen takia, että siinä esineellisestään miehiä. Tai murska-arvostelisi Mamma Mian huonon ja ohuen sekä yllätyksettömän juonen takia? Tietyt elokuvat ovat voimannuttavaa eskapismia, joka nykymaailmassa on katoava luonnonvara.

Lopuksi tosin sanottakoon, että mielestäni negatiiviset reaktiot Rambon arvostellutta Helinä Laajalahtea kohtaan olivat liioiteltuja ja asiattomia. Toki naisarvostelija on ihan yhtä pätevä arvostelemaan toimintaelokuvia kuin mieskin. Kiinnostus ja ymmärrys genreä kohtaan ratkaisee. On myös ihan ok todeta, että Rambon sukupuoliroolit ja diversiteetti ovat ihan yhtä kapeita kuin 80-luvullakin. Ampiaispesään sohaisu tapahtuu kuitenkin sillä sekunnilla kun tuota asiaa käyttää perusteluna sille, että kyseessä olisi huono elokuva, jonka katsomisesta ei voisi nauttia. Samanlaisesta kommentista sataisi lokaa myös miesarvostelijan niskaan, tai näin ainakin uskon. Taas kerran, vähän kuin haukkuisi Tarantinon uudempia elokuvia surkeiksi siksi, että niissä on loukkaavaa ja epäfeminististä kielenkäyttöä. Vihainen vastareaktio on taattu.

Ja ei, en tarkoita että Helinän arvostelu Rambosta olisi ollut mikään feministinen manifesti. Mutta kun miinakentällä kävelee, ei tarvitse kuin kerran astua väärään kohtaan ja hengenlähtö on lähellä.

En tiedä, onko liioiteltua väittää, että tämä koko episodi kertoo enemmän "perinteisten" miesten ahtaasta asemasta nykyisessä, nopeasti liberaalimmaksi muuttuvassa arvomaailmassa kuin mistään muusta. Kuitenkin ihan samalla tavalla naisten kaiken voimaantumisen ja itenäisyyden korostamisen ja sukupuoliroolien häivyttämisen keskellä on yhä paljon naisia iästä riippumatta, joille perinteiset prisenssasadut ja hölmöt romanttiset komediat ovat yhä jotain pyhää. Lähdepä niitä oikein perusmaskuliinisesta ja ylijärkeilevästä positiosta kritisoimaan, niin äkkiä tulee nenä kipeäksi.

Muropaketin uusimmat