Vanhoista VHS-kaseteista maksetaan nyt jopa tuhansia euroja – Roskaa rakastava Ville Lähde kertoo, miten video on uusi vinyyli

04.08.2021 09:40 | Kari Salminen

Muropaketti sukelsi mustaan kasettimereen ja selvitti, miksi elokuva on kiinnostavampi muoviesineenä kuin digitaalisena huippulaatuna.

Popkulttuurin tutkija Simon Reynolds kertoi kirjassaan Retromania (2011), että 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli retroa, kaikenlaista re-alkuista. Oli remiksauksia, remasterointeja, revivalia ja remakea – ja reimanining-uudelleenkuvittelua. Mitä hyvänsä, kunha se oli vanhaa, jonka voi uudistaa tai tuoda takaisin kulttiesineen muodossa. Silloin vanhoja elokuvia filmattiin uusiksi urakalla. 2010-luku jatkoi linjalla, mutta yhdellä twistillä: nyt me olemme enemmän kamahinkareita kuin ennen. Tärkeintä ei ole taide vaan muovi, jonka sisällä se sijaitsee.

Kasvusto kylvettiin kauan ennen mutta 2000-luvulla vasta kaiken on pitänyt olla vanhaa materiaa, analogista, vintaasia. Se on jotenkin pyhää, vaikka olisi kökköä. Tai juuri siksi. Soundit ovat syntikkaretroa, kuvat ovat rakeisia, kerronta ja narratiivit vaappuvia.

Mitä kömpelömpää ja camp-henkisempää, sitä parempi.

Suomalaisen VHS-harrastuksen kasvot kuuluvat Ville Lähteelle (kuvassa), joka pitää VideoSpace-kanavaa YouTubessa. Muutakin asiaa on, mutta VHS tuntuu olevan se juttu. Mitkä sitten ovat gurumme omat suosikit?

– Kauhu, toiminta, scifi, roska… Alien tietty. Scarface uijuijui! John Woo, Sergio Leone, Martin Scorsese. Myös kaikenlaiset kummalliset eksploitaatioleffat viehättää. Näistä pyrin kertomaan YouTube-videoissani.

Sivusta on joskus vaikea arvioida, mikä milloinkin on pörssissä kurssissa. Lähde saa selvittää.

– Spagu-westernit on aina ollut kovassa huudossa, etenkin sateenkaarikantiset Nordic Videon julkaisut. Myös Warner Home Videon isokoppaiset ja Esselte Videon valkokantiset kasetit ovat huudossa. Oma lukunsa on valkokantiset Kirjaliton 80-luvulla julkaisemat Disney-videot, jotka lähes poikkeuksetta ovat hyvin harvinaisia. Nämä kun kerättiin vuokraamoista pois vuokraoikeuden erääntyessä ja yleensä tuhottiin.

Jätteen houkutus

Esseisti ja kirjailija Susan Sontag teorisoi 60-luvulla campin kaikkia varten. Camp on sitä että keinotekoinen kukoistaa ja historian jäte on kuranttia. Camp on kulttuurin kuollutta kieltä, jota harrastetaan juuri siksi. Se on tahatonta tyhmää ja jälkeenjääneellä tavalla nolohauskaa.

Ja sitähän VHS-kaseteilta löytyy. Joskus kauan sitten magneettinauhoilta sahattiin merkillisiä eksploitaatioelokuvia, kumileluhirviöleffoja, japanilaisia atomiolentoja, biker-pätkiä, amatsonien matseja, martial arts -mättöä. huumehuurutoimintaa, filippiiniläistä vapaapainia, Hongkong-huidontaa, mytologista wuxiaa, amerikkalaista splatteria, venäläistä scifiä amerikkalaistettuina editioina… mitä hyvänsä!

Italialaiset olivat päälliköitä. Lucio Fulcin kirveellä päähän -splatter, Argenton ja poikien kauhumysteeri-giallo, Umberto Lenzin ja Ruggero Deodaton kannibaalit, Enzo Castellarin postapokalyptiikka, mondo-dokumenttijärkytykset, puolipornobakkanaalit, poliisikatuväkivalta… Italialaiset hallitseivat kaiken törkyisän ja kummallisen.

Halvoissa ja huolettoman moraalittomissa amerikkalaisten genre-elokuvien lattarisimulaatioissa oli outoa draivia ja dynamiikka, josta oli joutavat hienostelut poistettu. Eläköön pienyrittäjät.

Fixattua taidetta

VHS-leffoista puhutaan kuin vinyylimusiikista: video on pehmeä, lämmin, analogisen esteettinen, kauniskin. Kirpputoreilla ja nettikaupoissa vanhat VHS-kasetit viedään käsistä. Etenkin jos ne voi varustaa koodilla Fix. Se on yhtä kuin ”Finnish ex-rental”, käytännössä ennen vuoden 1988 videolakia julkaistu suomalainen vuokra-VHS. Voi se olla betamax-kasetti myös. Haluttuja ovat nimenomaan vuokrakäytössä olleet, isokoteloiset kasetit.

Mukana kutkuttamassa on fyysisen omaisuuden kaipuu digitaalisen immateriaalin aikoina. Saa kosketella, kohdella nätisti omistamaansa, ihailla karseaa kansitaidetta. Onhan se muuta kuin fileet levyn sisällä.

Instragramissa on muotia kuvitella visuaalisesti uutuuselokuvia VHS-julkaisuna. Ihmiset ottavat myös kuvia itsestään kasettikokoelmiensa edessä.

Nostalgiaa ja viileää estetiikkaa

Studiot ja jakelijat lopettivat jo kaksi vuosikymmentä sitten VHS-formaatin tukemisen. Nyt on paluun aika. Toisinaan uutuuselokuvien Blu-ray -julkaisuja upotetaan videokasettikoteloiden sisään. Tuunaustoiminta auttaa kaupankäyntiä.

Keräilyobjekteissa on eroa. Amerikkalaisessa eBayssä Disneyn ”black diamond” -tunnusta kantavat kasetit ovat menneet jopa kymmenillä tuhansilla dollareilla.

VHS-harrastus ei ole vielä lähelläkään musiikkipuolen vinyylimaniaa, mutta perässä tullaan.

Ovatko nämä sekopäisyydet sukua, Ville Lähde?

– Kaiketi niin asian voisi nähdä. Tosin sillä erotuksella että siinä missä vinyylin vinguttaja monesti kuuntelee äänilevyään ja pitää äänenlaatua parempana kuin uudemmissa digitaalisessa tallenteessa, VHS-harrastaja ei varmaankaan katsele kallisarvoista kasettiaan jos hyllystä löytyy tuliterä Blu-ray- tai 4K UHD -levy, jossa sama leffa on filminegatiiveista modernilla tekniikalla masteroitu. Tai ehkä niitäkin on, jotka fiilistelevät sitä tuttua sumeaa pieniresoluutioista kuvaa digitaalisen yli.

Oman lapsuuden ja nuoruuden takaisinsaamista ei sovi unohtaa motiiviluettelosta. Ostammeko me siis mennyttä takaisin?

– Varmasti VHS-kasetit ja niiden pläräily herättää monissa nostalgisia tunteita. Ainakin minussa. VHS-kasettien kansitaide ja design on monesti huvittavaa ja yksinkertaisesti paljon coolimpaa kuin mitä näkee pienissä Blu-ray-kopissa puhumattakaan jostain Netflix-titteleiden selaamisesta palvelussa, jossa ei ole mitään jännittävää tai hienoa, kertoo Lähde.

Tracking-huumaa ja kansitaiteen kauneutta

Maailmalla on tehty dokumentteja VHS-maniasta. Adjust Your Tracking: The Untold Story of the VHS Collector (2014) kertoo videonkerääjistä, fanaatikoista. Kirja VHS Video Cover Art (2015) esittelee VHS-vuokrauksen ja sitä seuranneen VHS-myynnin aikakaudelta eli 1980- ja 1990-lukujen videokansitaidetta.

Arvostuksessa on kyse myös typografiasta, mainoslauseista ja takakannen teksteistä, noista surkeiden copywriterien räpellyksistä, joista on ajan kanssa tullut jonkinlaista roskarunoutta.

Dokumentissa Rewind This (2013) tarkasteltiin keräilykultturin ohella VHS-videoformaatin merkitystä elokuvateollisuudelle. Se toi uuden maailmanlaajuisen tulolähteen ja vaikutti jopa elokuvien estetiikkaan kun kuvien pysäyttämisen mahdollisuus piti ottaa huomioon.
Jos jo etukäteen tiedettiin, että videojakelu on pääkanava, leffat tehtiin valaistukseltaan, kuvaukseltaan ja leikkaukseltaan sekä ääniltään tv-vastaanottimiin ja kotikatseluun sopiviksi.

Straight to Video on oma lukunsa. Suoraan videolle -leffakulttuuri jatkoi vanhojen B-elokuvien, 50- ja 60-lukujen drive in -elokuvien, törkyeksploitaation, suurkaupunkien keskustateatterien niljakkaan grindhouse-viihteen ja 70-luvun halpojen independent- ja genre-elokuvien perinteitä kotivideomuodossa.

American Internatial Pictures -tehtaan kultapojan Roger Cormanin myöhemmät yhtiöt – kuten New World Pictures, Concorde, New Horizons ja New Concorde – erikoistuivat straight to video -elokuvaan.

Charles Bandin johtama Empire Pictures ja Full Moon Features sekä härskin häijyjen komedioiden tehdas Troma ja kymmenet muut jatkoivat linjoilla. Modernin ”B-elokuvan” auteur- eli tekijähahmot kuten Jim Wynorski, Fred Olen Ray tai Albert Puyn jäivät elokuvan aluskasvillisuushistoriaan.

Punk elokuvissa

Videokulttuurissa on yhä jonkinlainen kielletyn viihteen tuoksu. Nyt se on villin lännen muistoja. Suomessa väsättiin videolaki ja Englannissa ns. video nasty -kohu tuotti sensuurin. Videoharrastus oli näitä setien ja tätien hankkeita vastaan.

Monenmoista kiellettyä VHS-hedelmää alettiin tilailla Hollannista, Australiasta, Kreikasta ja laittomiltakin pienjakelijoilta eri puolita. Kaikki kävi, etenkin luostarin puutarhaan sijoittuvat nunsploitaatiot ja nazi chic -roskaelokuvat.

Suomessa sensuuri synnytti videoiden harrastuspiirit ja Dark Fantasy -yhdistyksen sekä erilaiset fanzinet, fanien omat pienlehdet. Nyt on pirun hauska plärätä sellaisia kuin Gorehound, Video Waste, Fingoria, Blood Ceremony. Tulee ihan viattomuuden aika mieleen. Olihan se eräänlainen punk-aikakausi mutta elokuvissa.

Silloin Nalle Virolaisen ja Jouni Hokkasen kirjoittama Taviani-veljesten vastainen manifesti Roskaelokuvat (1990) oli raamattu. Oli niin kirotun innostavaa olla kielletyssä, oudossa, harvinaisessa, eksoottisessa ja vaarallisessa kiinni.

Lämpimän lumisateen paluu

Nyt kasetit ovat nostalgian lempilapsia ja kulttuuristen mieltymysten aikakoneita.

Analogiseen äänitysteknologiaan erikoistuneen, Childen of Bodomiakin äänittäneen Astia Studion sivuilla vetäjä Anssi Kippo on laajastikin analogisen asialla. Hänelle VHS on uusi vinyyli.

Kippo kuvailee lavealti, miten elokuvat eivät enää kiinnosta kun niitä katselee digitaalisessa muodossa. Mieli alkaa vaeltaa, käsi hamuaa kännykkää. Kiinnitys nähtävään häipyy, keskittyminen hajoaa, tunnereaktiota ei synny.

Elokuvamaailmassa on analogisen tekniikan paluun merkkejä. Monet laatuelokuvat kuvataan nykyään filmille koska fotokemiallinen prosessi ja filmi mediana tuottavat myös visuaalisesti erilaisen ”soundin”, ihmissilmälle miellyttävämmän vaikutelman, kuin teräväpiirtomedian ylipirteän kirpeä videotaidemaisuus kykenee.

On syytä valmistautua myös pettymyksiin: rypistyneisiin nauhoihin, lumisateeseen, kuvan pomppimiseen, tracking-korjauksen käyttöön, jopa nauhoja ahmiviin laitteisiin.

Mitkä sitten ovat hulluimmat keräilykohteet hintoineen?

– Disneyn 1982 vuoden scifi-leffasta Tron alkuperäisenä suomalaisena julkaisuna maksettiin hulppeat 1700 euroa. Itse olen maksanut kasetista Voittamaton kostaja 700 euroa. Ei mitään järkeä ole, mutta toisaalta vissiin joku antiikki voi maksaa paljon paljon enemmän. Tai Uuno Turhapuron C64-peli, naurahtaa Lähde.

Markkinoiden ylikuumenemisen vaara on ilmeinen. Jotkut lajit ovat selvästi yliarvostettuja.

– Moni kerää mainstream-filmejä VHS-muodossa. Niistä maksetaan välillä hulluja hintoja. Itse suosin mielummin kummallisia, joskus jopa ainoastaan kasetilla saatavilla olevia filmejä, joita ei välttämättä tunneta. Tuhansia ja tuhansia leffoja on vain saatavilla VHS-muodossa ja varmasti osaa ei enää ole olemassakaan, joten kyllä vanhalle kunnon VHS:lle vielä paikkansa on”, päättää Ville Lähde.

Kuva: Ville Lähteen kotialbumi