Elokuva-arvostelu: 500 Days of Summer

Alkuperäisnimi: 500 Days of Summer
Ohjaaja: Marc Webb
Pääosissa: Joseph Gordon-Levitt, Zooey Deschanel
Pituus: 97 minuuttia / 1 h 37 min
Ikäraja: S
Käsikirjoittajat: Scott Neustadter & Michael H. Weber
Kotisivu: www.foxsearchlight.com/500daysofsummer/

Hyvät elokuvat kertovat ihmisistä, parhaat elokuvat kertovat sinusta itsestäsi. Silloin ei ole väliä, onko elokuva korkeakulttuurinen ja teennäinen taidepläjäys vai kenties viimeistä piirua myöten kohderyhmälleen sopivaksi hiottu Hollywood-tuote. Jos se koskettaa, se koskettaa – ja minua 500 Days of Summer kosketti.

Syitä siihen on lukuisia. On Summeria esittävä ihana Zooey Deschanel, jonka pressikuvien tuijottelu viivästytti tämän arvion kirjoittamista ainakin varttitunnin. On Tomia uskomattoman hienosti näyttelevä Joseph Gordon-Levitt, joka viimeistään nyt voi ravistella koomisen lapsitähden viitan harteiltaan.

On käsikirjoitus, joka loikkii tavallaan ihan nokkelasti ajassa edestakaisin. Ja sitten on perusteluista perimmäisin, eli tarina ihastumiseen ihastuneesta pojanhupakosta, joka kuvittelee löytävänsä elämänsä naisen. Kuten kertoja alussa sanoo yleisölle: ”Teidän on hyvä tietää, että tämä ei ole rakkaustarina.”

Jostain kumman syystä samaistun siihen, tai ehkä samaistuja oli teini-ikäinen minäni. Joka tapauksessa olin myyty ensisekunneista lähtien, heti sen jälkeen kun ruudulle lävähtävät alkutekstit toteavat, että ”Seuraava tarina on fiktiota eikä sen hahmoilla ole mitään tekemistä todellisten ihmisten kanssa. (tauko) Paitsi Jenny Beckmanin.”

Tom on nyhverö nörtti, joka kylläkin näyttää paljon paremmalta kuin kukaan oikea minun tuntemani nörttipoika. Hän työskentelee onnittelukorttifirmassa, käyttää bändipaitoja ja kuuntelee The Smithsiä. Summer tulee töihin samaan yhtiöön, joten Tomilla ei ole oikeastaan muuta vaihtoehtoa kuin ihastua häneen täysin ja kokonaan. Tomin pikkusisko huomauttaa, ettei kyseessä ole sielunkumppani ”vain siksi, että hän tykkää samoista jutuista”.

Joten huonostihan siinä käy. Käsikirjoittajat Scott Neustader ja Michael H. Weber ovat silpunneet 500 päivää sellaiseen järjestykseen, jossa päästään loikkaamaan tunnetilan yhdestä ääripäästä toiseen. Kerronnallista ironiaa piisaa: katsoja hymähtelee (tai nyyhkii, jos on sellainen tyyppi) nähdessään, miten samat Ikeassa kerrotut vitsit ovat yhdellä kertaa mahdottoman hauskoja ja toisella kertaa tavattoman tuskallisia. Kyllä kyllä, on siinä vähän sormiharjoituksen makua, ja voi olla, että toisella kerralla teho laskee, mutta ainakin ensimmäisellä katsomisella homma toimii.

Vaikka meno ei ole kronologista, on rakenne hyvin lähellä perinteistä romanttista komediaa. Alun epäily, kohtaaminen, ihastuminen, vaikeudet ja niiden ylittäminen. Niinpä loppupuolella katsojalle tarjoillaan toivon siemen, pieni vilaus siitä, että ehkä Tom ja Summer päätyvät onnellisesti yhteen… vaikka jo heti alussa näytettiin, että niin ei käy. Pointtini on, että kyseessä ei ole kuitenkaan surullinen elokuva, vaan toiveikas kuin (anteeksi huono vitsi) kesäinen päivä.

Neustaderin mukaan 500 Days of Summer on vahvasti omaelämäkerrallinen. Niinpä hän on upottanut siihen opetuksen itselleen. Summer vaikuttaa hienolta ihmiseltä, mutta Tomia kiinnostaa enemmän päästä ihastumaan häneen ja voittaa unelmiensa tytön suosio. Hänelle tulee täytenä yllätyksenä, että Summer ei haluakaan viettää loppuelämäänsä hänen kanssaan, vaikka jo aivan alkumetreillä Summer sanoi, ettei tahdo olla kenenkään tyttöystävä. Tässä, ystäväni, on mielikuviin rakastumisen vaara.