Elokuva-arvostelu: Australia

24.12.2008 07:16 Olli Sulopuisto

AustraliaAlkuperäisnimi: Australia
Ohjaaja: Baz Luhrmann
Pääosissa: Nicole Kidman, Hugh Jackman, Brandon Walters, David Wenham, Bryan Brown, David Gulpilil ja Jack Thompson
Elokuvan pituus: 168 minuuttia
Ikäraja: K13
Käsikirjoittaja: Baz Luhrmann, Stuart Beattie, Ronald Harwood ja Richard Flanagan
Elokuvan kotisivu: www.australiamovie.com

2/5

Kun menee katsomaan Baz Luhrmannin elokuvaa, sitä haluaa hurmioitua oikein kunnolla. Ei hienovaraisuutta, ei piilotekstiä, vaan kahmalokaupalla hysteerisyydellä kuorrutettua melodraamaa. Oloa voisi kai verrata siihen, että istuu vyötettynä hammaslääkärin tuoliin samalla kun joku ruuttaa litratolkulla kermavaahtoa suoraan nieluun. Toisinaan pakkosyötöstä seuraa täyteläinen olo ja välillä öklöttää. Harmillisesti Australia taitaa mennä jälkimmäiseen kaukaloon.

Jo nimestä näkee, että nyt ei pelata penneillä. Kotimaan mukaan nimetty Australia on nimenä täsmälleen yhtä suuruudenhullu kuin joku Sibeliuksen Finlandia. Antaa nyt yksittäiselle teokselle kokonaisen mantereen nimi! Siitä tietää, että käsiteltävinä ovat kansakunnan perimmäiset symbolit ja arkkityypit, tässä tapauksessa aboriginaalien suhde g’day matey -englantia vääntäviin valkoihoisiin ausseihin. Vielä varmemmaksi vakuudeksi kertoja puhuu alussa ”seikkailun ja romantiikan maasta” ja ensimmäisenä kuvana nähdään, kuinka puun ja aboriginaalin silhuetit piirtyy punaista taivasta vasten.

Niin kuin elokuvateatterissa melkein aina, ensimmäisen puolituntisen ajan on helppoa olla haltioissaan. Kamera lentelee pitkin poikin toisen maailmansodan alkua odottavaa mannerta, karua Droveria esittävä Hugh Jackman riisuu paitansa ja vaikeuksiin joutunutta karjatilaansa toiselta puolen maailmaa pelastamaan tullut lady Sarah Ashley huokailee semihysteerisesti niin kuin vain Nicole Kidman osaa.

Australia

Australiaa vaivaa usea tauti. Ensinnäkään Luhrmann ei tällä kertaa saa otetta Kidmaniin, joka loisti kirkkaana jalokivenä Moulin Rougessa. Brittiaksenttiin pakotettu kalvakka rouva yrittää kyllä kovasti vapautua ja muuttua maan mukaiseksi, mutta jokin ei klikkaa. Tuulen viemä tulee mieleen moneen kertaan, mutta se ei välttämättä olekaan hyvä asia. Jackman saa puhua omaa kieltään ja hyödyntää kaiken renttukarismansa – mikä ei ole ihan vähän.

Toisekseen on tarinoiden sekamelska. Mammuttielokuva on kovin episodimainen, sillä se voisi oikeastaan loppua jo ensimmäisen näytöksen jälkeen. Onhan siihen mennessä aikaa kulunut jo 1,5 tuntia. Vaan ei, Luhrmann polkaisee pysähtyneen tarinan uudestaan käyntiin rinnakkaisraiteelta, kunnes sekin vajaata tuntia myöhemmin puksuttelee pääteasemalle. Ja vasta sitten päästään siihen sotaan. Eikä nyt edes puututa siihen, että aboriginaalien alistettua asemaa kauhisteleva Australia tuntuu välillä kantavan melkoista valkoisen miehen taakkaa.

Kolmannekseen elokuvan eeppisen mittakaavan kanssa on pulmia. Niitä synnyttävät muun muassa epäonnistuneet tietokone-efektit, joiden pitäisi lisätä tarinan mittakaavaa, mutta lähinnä muistuttavat sen muovisuudesta. Tarinan pätkittäisyys toisaalta sopii eeppiseen malliin, mutta toisaalta se kyllä tuntuu myös tekosyyltä survoa mahdollisimman monta yhteensopimatonta elementtiä peräkkäin.

Vaan eihän tällaista kuvaa sovi katsoa kyynisesti. Totta kai melodraamasta saadaan lypsettyä hienojakin kohtauksia vaikka millä mitalla, mutta ikävästi ne tukehtuvat kaiken riitasointuisen sekametelisopan alle. Harmillista – ei maistunut hyvältä tämä kermavaahto.

PlusMiinusNolla
+ Hugh Jackman hurmaa pöksyt pois jokaiselta vastaantulijalta
– mittakaavaa kasvattavat digiefektit pistävät silmään turhan pahasti
– elokuva alkaa ja tuntuu loppuvan vain alkaakseen uudestaan ja loppuakseen taas ja alkaakseen vielä kerran
– Nicole Kidman on hieno näyttelijä, mutta laajaan Australiaan hän tuntuu eksyneen


 

Aiheesta lisää:

Äänestä suosikkisi Australia-kuvista ja voita Burberryn viikonloppulaukku

Venyttele aivojasi Nicole Kidmanin avulla

Elokuva-arvostelu: X-Men – Viimeinen kohtaaminen